maanantai 9. lokakuuta 2017



vaimea olen minä. vaimea huuto, suuri.



vaikea olet sinä, joka heijastut. suora, monimutkainen. suuri. metsästyksestä tulee pitkä. en tahtoisi puutua, en tahtoisi olla. mutta minä olen. suuri. ja sinä.

huokaava hopea. takertuva, jonka reunat ovat tunnistamatta. keksin sinut.

maanantai 25. syyskuuta 2017

-

silloin, kun muutin parvelle, sille ihmeellisesti meille, minulle, lopulta hankitulle upouudelle ja kauniille parvelle, olin kai tarpeeksi vanha. aloin itkemään seinään, lopulta aloin tajuamaan myös, miten saattoi olla hiljaa. joskus ei tietenkään tarvinnut, eivät ne kuulisi. minä olisin kaukana. voiko aikaa ennen heräämistä kutsua elämäksi. voiko ala-astetta kutsua elämäksi. hengitinkö, itkinkö sittenkin vain, tai yläasteella. enkä edes ole muistanut. mutta ehkä herään joskus. olen muuttunut samaksi. olen muttunut. oli niin kaukana itsestään. tai sitten oli juuri se itse, se mikä on; paha. 

aloin itkemään ja se oli todella tavallista. tuttua jo entuudestaan. joskus minulta vietiin se ja olin tavallaan onnellinen. minusta tuli myös vähäsen lohduttaja. vähäsen vain. se, joka näyttää että suree saanee lohduttajan. toivon niin. mutta sain sen tietysti pitää rauhassa sitten taas. minä, päivät, kirjat, monet pehmolelut, hiljaa supistut leikit.

suru vei minut. se teki melankoliaa, se teki sairautta, se teki minua mennessään. syrjään se siirsi hiukseni, kun vastasi lopulta suudelmaan. siitä tuli, ja minusta tuli, palmikoituja rantoja. ja niistä tuli. sinetteihin kietoutuneet törmät olivat kuin loputon kunniaväylä. viimeinen arvokkuus, sellainen, mitä hautajaisilla tavoitellaan. kerron, miten öisin ne reunustivat. mutten minä kuulu, en ole muuta kuin ääntä, en ole sen käyttäjä, en ole kertoja.

silloin surtiin itseä. hänellä ei ole näiden mustien pukujen ja ällöttävien vaihtamattomien nenäliinojen kanssa mitään tekemistä. suremme itseämme.

kohti samaa seinää. lopulta on vain pakko. se suutelee taas takaisin, upottaa kieltään syvemmälle, jotta voisin tuntea taas sen avuttomuuden. lapsena, lapsena. tukehtua.
televisio kuuluu kovempaa, en jaksa huutaa, minut otetaan vähemmän tosissaan, vaikka käymme yhteisymmärryksessä keskustelua hautauksesta äitini ja isäni kanssa. ja onhan veljeni, olen vienyt jo tarpeeksi. läheltämme ei ole kuollut lähiaikoina, siinä vain keskustelemme ja olemme hämmentävän yhtä mieltä. taidan rauhoittua.

mutta illalla olen yksin. he ovat muuta. hän menee töihin, hänkin kai, hän ei. se on käänteinen, se yksi viimeinen, viimeinen ovenavaus on kuin käänteinen.

olen yhtä dramaattinen ja kerron siitä sinulle. kuvitelmani, valheeni, rakkauteni, minä, sinä.  

perjantai 1. syyskuuta 2017
















sustakin kyllä näkee
ja musta on tullut pelkuri
niiden kuuluu seurata toisiaan



sinä kuiskaat ihan rauhassa, miten sinä. miten minä. käsivartesi hipoo minun käsivarttani. mieleeni tulee isänpäivä, jolloin oltiin lähekkäin, ja minua ahdisti. en ole kertonut siitä itselleni. en tajunnut ottaa sitä ylös, sillä se ei ollut tavallaan mitään uutta. en tiedä, onko siinä välillä vieläkään. onko siinä kerrottavaa, onko siinä. en tahdo, että minä. mutta entä me. olen kaikki otsikot, ja ne voi lukea niistä. kaikki tarinat on kerrottu, nyt niille on annettu vain kasvot. karkaanko, olenko fiksu, etkä sinä voi ymmärtää. onko se väärin, olen.
humisen. ole luonani, vielä hetki. unohda sinä ensin, jotta minun ei tarvitse tai jotta minä muistaisin.


Peaches, Atomic Blonde, Manifesto, Francesca Woodman, Aalto, Doisneau
ruisleipää, sushia (te jotka veitte nenäni edestä kaikki tofut!), hyydykekakkua, jätskiä; kaikkia näitä pitkästä aikaa.



tiistai 29. elokuuta 2017

pictures got broken





istun alas ja menee pitkään, tai ei, kun kuulen kaiken
kuulen ja huomaan hymyileväni joillekin, jollekin
tekee mieli jotain, ja ahmin niin paljon kuin vain suinkin ehdin
ennen kuin on mentävä toisenlaiseen, on mentävä


palan hiljaa paikallani,
 huomaanko sitä?

sen värin välittömästi hallitsemani vertikaalisuuntaisen seinän viereen
sen värin, sen naamioidun vaivattomuuden
 samanlaisia käännöksiä, vaikken erota oikeastaan, mikä olikaan
lattia, rappukäytävä tai kuuntelija
tai sitten en mitään

siksi

en laita mitään ylös
pelkään että sekin täyttyy, sitten olen vain täynnä



torstai 17. elokuuta 2017

spinning around in white water


spinning around in white water







 kahvia on. 
vakavista ilmeistä huolimatta tosiaan.
heräsin tänään seitsemältä, siitä asti Radio Helsinki. pohdin samat kehät, mutta sentään olen hereillä. armollinen maailma pitää auringon vielä visusti peitteiden takana. turvassa. tänäänkin pitäisi jaksaa. 

sillä, vaikka miten siniset silmät ihmisellä fyysisesti on ollut aina, en ole löytänyt niitä. olen turhaa koettanut rakentaa niiden kerroksia, olen aina yhtä pinnalla. enkä oikeastaan tiedä mitä pitäisi tehdä. musta tuntuu, että tapahtuu muuttoa. vois kirjottaa päiväkirjaa, varmaan pelottaa, mitä siitä seuraa.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

over again



piti mennä jo nukkumaan. oon kehittänyt itselleni kahdeksan aamut ja viimeistään puolen yön kanssa saapuvan unen. se on tuntunut paremmalta kuin muistin. tai muistinko, en ole aivan varma.

mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa, enhän tehnyt niin kuin suunnittelin. olen pettynyt, mutta ei voi murehtia loputtomiin. maalasin kuitenkin suhteellisen antaumuksella, pitää matkustaa kotiin vielä, tuntuu että se jäi siltikin kesken. ja niin sen kuuluu mennäkin. 

ennen, flow ja jälkeen. voisihan muotoilla monesti ja kääntää koukeroiksi, mutta kai silti haen vain samaa. ja ne olivat; ihania hetkiä. jos ne eivät olisi samoin olleet kuluttavia, liikuttavia, ei tietenkään olisi sama. tiedostan miten kuormitun, mutta sitten taas selviän. olen jälleen syönyt ja kaikki on ehkä järjestynyt hetkeksi.

kadotin juomapulloni mystisesti. ostin kympillä haaleanpunaista. että sellaista vain tänne.

maanantai 14. elokuuta 2017

onko lupa



(ennen tätä)

kesäpäivät ovat kuluneet toistaiseksi pitkälle kotitkotona. riitoja, välillä pystyn, usein suljen. 

hetket ovat etukäteen hämärtyneet ja aamuneljän herätykset kuuluvat etäisinä ja epätodellisina. ehkei ole olemassa epätodellisempaa hetkeä. se ei ole mitään, enkä voi lisätä sen olevan kaikki. tumma, häviävien tuoksujen suojelema, josta olen nähnyt paljon painajaisia siitä lähtien. ja ne, jotka ovat todellista, jos niin voi sanoa.  

 sälekaihtimet sulkevat hämärään ja pelkään herätä.

 joihin kerääntyvät kyyneleet. 
pidättelemätön, paino.

 kokoan hetken itseäni niille. mietin miten samaistuttavia ne ovat. minusta ei tule niitä, ne. niin kuin muka olisin jotain muuta, vaikka millä hetkellä hyvänsä olen.

torstai 13. heinäkuuta 2017

who you were




hävitän sinut usein ja käännyn
kauas
silloin olet kaikkea muuta kuin ääriviivat
ja sävytön
luulevat tietävänsä, miltä naurusi kuulostaa
ja tietysti
tietävät luulevansa mitä se on







maanantai 10. heinäkuuta 2017

tai unia

käväistiin Turussa, jotta Pride-vierailu helpottuisi.
ahdistava kuun loppu. mutta elämme aluille.
sain itseni kävelemään keskustaan, olin tarpeettoman ylpeä siitä. 

raskaiden puiden tähdittämät tiheiköt ja jäätelösulasormiset lapset.

hyvin vähän jäljellä sisällä, on paljon epätasaista ja näkymätöntä kaikille
se tekee kaikesta kauniimpaa.
lämmöstä tulee puhaltavaa ja se asettaa mielentilani hädintuskin poikittain
silloin selviää. 



maanantai 19. kesäkuuta 2017

tell you how



mutta hyppysellinen toivoa ei voi olla kuvitelmaani, ainakaan täysin. joskus asioita on tapahduttava ilman yrittämistä, jotta voisi nousta toistekin sängystä aamuksi luettaviin tunteihin. minun aamulenkkini kulkee käytävää kohti haitariovea, laminaatilta korkille.  

aurinko polttaa ja paljastaa. 

Twin Peaks -fanit egoilevat joko sillä, etteivät ne, jotka eivät piittaa uusista jaksoista ole oikeita faneja; tai sillä, että katsovat aitoa ja alkuperäistä Twin Peaksia. olen odottanut kohtaamista akun kanssa niin, että katsottaisiin yhdessä. olen todella herkkähermoinen katsomaan yksin. sen sijaan olen katsonut The Tribea ja tehnyt muuta yhteiskunnallisesti turhaa. 

mutta itselleni tärkeänä vietin määrittelemättömän pituisen ajan kalliolla. kuulokkeet auttoivat, tuulen vire auttoi. olin niin surullinen, enkä edes osannut määrittää miksi. mutta kaikki oli aika täydellistä. se suru ei ollut ahdistus, vaan jotain aika puhdasta. wannabeindieakustisen session ja teinipopbändin sanelema todellisuus. se tuntui silloin paremmalta kuin mikään aikoihin. sillä jokin rauha.

sellaiset kohdat taipuvat väleiksi. enemmän valoa ohitseni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet




valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.


tiistai 23. toukokuuta 2017





en yleensä julkaise tällaisia kuvia, mutta ehkä nämä nyt menee, valo oli mieletön. heräävä maa. 

torstai 18. toukokuuta 2017

rare

niitä ei ollut vielä montaa viikko sitten


ainoita aikoja vuodesta, kun vaaleanpunaiset sopivat, mahtuvat


kirsikankukat saapuvat. muttei kukaan tunnu muistavan kuin koristelajikkeet
vähän niin kuin yksi ajanjakso omistetaan niin väkevästi julmalle narsissille
ja tummanpunaiset ruusut ovat aina juhlavia, suruun, onneen, dramaattisiin käänteisiin
koetan kokea jotain mitä muutkin, onnea, kun aurinko paistaa ja syntymäpäivinä
joskus edes jotain yleisesti hyväksyttyä kaunista, siitä iäti vieraantunut omiin tummiin poukamiin
poistun vain kirsikankukkien ja varjojen kalastelemana raskaan verhomassan takaa
eivätkä koskaan ole samanlaisia, niistä huokauksia, frappée-räjähdyksiä, 
lainehtivat viimeisenä valona,väristen ja syöpyen sormien väleihin 
mutta niitä edes kehtaa tavoitella, toiset ovat helyjä, jotka eivät tiedä surusta
siksi ne ovat surullisia kaiken aikaa




torstai 4. toukokuuta 2017

sa t


kuvia vappuajalta

olen istunut sen jälkeen päivät lattialla käyden läpi jäätävää määrää paperia; muistiinpanoihin en ole vielä kajonnut, mutta kaikki muut lehdet, liput, laput.

aloin keräämään lehtileikkeitä peruskoulussa. paljon taitoluistelujuttuja, muistan. vuorasin niillä huoneeni seiniä, mikä kuulostaa ehkä nyt vähän friikiltä, mutta nautin niistä. jossain vaiheessa muistan äitini jotenkin rivien välistä tuoneen ilmi, että hei, voisit ottaa nuo pois. minä otin, ja se meni minuun syvälle. keräsin kaikessa hiljaisuudessa aikanaan lisääntyvää esiteini-ikäiselle suunnattua materiaalia sateenkaarinuorista, se oli jännittävää.

ei näitä painatteita vain raaski heittää pois, enkä niin tehnyt silloinkaan. kansiin vain.

 ehkä osa paloa historiaa kohtaan, ehkä tahdon osoittaa jotain. ehkä en tahdo unohtaa, vaikken koskaan enää avaisi noita lehtiä. juuri nyt on järjestettävä, on karsittava, tahdon karsiutua. tahdon helpottua. tahdon, etten olisi paljoa vielä itseni ulkopuolella, sillä vien niin paljon tilaa kehoineni. tai ehkä olen trendikäs, mikään ei ehkä kuulosta niin halventavalta. nojaa. ehkä vain kyllästyin. (ehkä) minulla on vihdoin aikaa tehdä tämä.

jos joskus vielä uskaltaudun muistiinpanoihin. onnea te, joilla ne ovat tiedostoina.


mutta tosiaan, istunut lattialla, viimeisetkin maidot loppu, pakko hakea halvemmalla vähän kauempaa. join jo sinun kauramaitosikin, tiedä miten vanhaa oli. kuunnellen yhtenä päivänä Radio Helsinkiä, toisena itkien heti suljettuani puhelun. hahhah, on herkkä combo. mutta koetan hokea itselleni: pääasia, että teet. pääasia, että teen.

 sonya lindfors inspaa, pitäis harjaa taas tukka. välillä tuntuu, etten edes osaa lukea. hassua. ennakko-oletuksia ulkoa, puren ja nielen. istun kaksiulotteisuudessani, mutta selkeästi kaikkea vastaan. käännyn kauas, irti. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

sam





pitäisi kirjoittaa ympäristöhistorian kurssille tehtäviä, koska jotenkin onnistuin tietysti missaamaan aloitusviikon ja rekisteröitymisen kurssille. olen sitä puolta yliopistosta, joka jotenkin kummassa löytää itsensä suoriutuneena kaikesta. tämä fiilis erityisesti nyt, kun en ole tehnyt mitään "kunnollista" koko keväänä. se saa minut mokailemaan muutenkin, mutta samalla olen niin loppu, etten usko pystyväni mihinkään ylimääräiseen. toisin kuin ystäväni, jotka heräävät viimeistään yhdeksältä, kymmeneltä, jotka heräävät. vaikka nautin samalla, millaista opiskelu on. olen ollut vain poissa elämästä niin kauan, siltä se tuntuu. ja tahtoisin olla suorempi, mutten jotenkin pysty.juuri nyt on olo, ettei mikään auta. juuri nyt joku kalauttaa minut taas tajuttomaksi, herään järkyttävään päänsärkyyn, tahdon herätä kyllä tästä painajaisesta. tai sitten en halua herätä. olen juuri niin itsekeskeinen kuin aina olen kuvitellut, tiennyt. juuri niin paha ja vailla. väsymyksen lisäksi. pyydän anteeksi jokaista ajatusta, tai pikemminkin ajatuksia, jotka julkistan: kirjoitan, sanon. iho, se se on, sen jos poistan. jos kävelen nuo portaat jokeen, jos tunnistan nuo automerkit. tai jos en palauta koskaan kirjaston kirjoja.


kaikki oli sanottava putkeen.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

fish (0)






käväisin.
taas siellä
ei muisteta minua. missä
minuun ilmaantuu jotain uutta
vaikka verikokeiden varjolla. oli se sitten
 mitä tapahtuu kesällä, pelottaako meitä. 
ei muita asentoja 
taivutetuissa käsivarsissa. tuskin
käy. miten käy. 
olen ko vain öisin, kun näen mahdollisimman vähän.
 mutta minä päätän, ja toivon, että se riittäisi. minun on
en puhu ___ aamuista, 
jolloin ei nousta ranskantunneille,
laskeudu kansallisromantiikan tassukrumeluurien ohitse portaita kohti vapautta
kohti portfolioiden pelkistettyjä kansia. kohti ja kohti. reliefimäisyyksiä
 lähempänä autenttista.