liian monta kilometriä                                                                                        aivan suuni edessä

               ehdin aina vain alkuun                                                                                        nautin siitä

 tarkoitukseton                                                                                  rapisevin sormin  

vielä                                                                                                               lantioon, haaleaan, hyvään  vanhana                                                                                                                                                                      

vain keskelle

onko, onko sitä enää, enää, kun haukut minut, kun käännyt, kun puhun turhia, kun käännyt takaisin, kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun

silloin

 

letitä tukkani


vie, vie pois

haalean, makean,                                                                                     myönteisen   suloisen   kasvoni

 hataruuteni                                                                                                       sitruunaiset   painatukset

 

and some days I can't even dress myself

vielä vähän näitä väsyneitä

empä tiedä, mitä sanoisin.  en katso horisonttiin, vaan huoneeni seiniin. onko se teille tuttua? olen pärjännyt, vain joten kuten, en oikeastaan sitäkään. ylpeyttä se kai on, kun ei enää suostu puhumaan, olen jaksanut uskoa olon paranemiseen, että jaksan taistella. hetkittäin se on totta, mutta vain minulle. todellisuudessa en ole jaksanut moneen vuoteen. miksi puhun tänne, empä tiedä sitäkään. mutta eipä kai tämä elämä tietämistä olekaan, jos nyt jotain pitäisi toiveikkaasti heittää ilmaan. kenties syksyllä uskaltaisin, kenties. 

moni asia on vain niin ahdistavaa. tiedän, miten paljon käytän sitä sanaa, mutta se kuvastaa parhaiten tuntemuksiani.

mutta silti mulle on tapahtunu ihmeellisiä asioita. aloitan työt, työskentelen heinäkuun. ruissiin talkootöihin. ostin Florence + the Machinen levyn. ja muutamat bussiliput. olen elänyt myös hyvin vähävaraisena, se tuntui aivan hitsin hyvältä.

tähän on tultu, että kirjoitan näinkin kokonaisia lauseita. miltä se tuntuu?

eikö kukkia viedä haudoille. eikö juuri sellaisia kimppuja, jotka kerätään kesän huolettomuudesta, lapsuudesta. miten ne ovatkaan täydellisiä juuri silloin. vai viedäänkö ne verannoille, muistuttamaan juhlasta. itkin joka kerta, ensimmäisen kerran lukiossa. luulisin että molemmin päin. 

sointi myöhäisissä päivissä, kerro lisää, saavuta minut

seurasin ja seurasin

katkoin kylkiluuni

toteutua, se kuvastaa parhaiten ahdinkoani

suurimpaan, syvimpään, sarkofagiseen pyhyyteen

raastettuihin sisuksiin

jotka eivät ole minun

vaikka tiedän, miten pahoin aika niihin otti

miten tahdoin edes osan itsestäni näkyväksi

kuinka paljon pahoinpitelin, miten nöyryytin

niissä toistuu kuorittu ihoni, josta te mittaatte puhtauden

sen miten kaukana olen

luotatte kuin minä, ilman

 

muovinen taivaani, hurskastelematon ja suora
 aikoja sitten
odotan vasta nyt kaikua
 siimojen sotkua

horisontin katoavan

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.

vähäsen

Tahdoin tulla tännekin vähän hymyilemään. Varkauskoti helli viikon, sitten jo takaisin tänne toisaalle. En ole vielä purkanut matkalaukkua, penkonut sieltä vain hiusharjan ja saippuan. Laitoin eväsbanaanin odottelemaan kenkien päälle, siinä se on vieläkin. Ostin uuden kameran. Käytiin serkun ylioppilasjuhlissa ja mulla oli pitkästä aikaa ihan nätti olo, vaikkei sitä ääneen saakaan sanoa. Odottavat vielä ihanan epämääräiset ilmat, hetket, pysähtyneet ja vilkkaan vilkkuvat. Rytmiltään tippuvat. Nyt on kesäkuu.