Mutta ei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti. Mämmi ja narsistisia seuralaisia. Tasoittavat vähän otsaryppyjäni. Narsisseista pakko mainita sen verran, etteivät tosiaan kuulu lempikukkiini. Äidin antamina ne ovat kuitenkin kuin aivan eri kukkia! Joulun jäljiltä myös amaryllikseni on lähtenyt ns 'uuteen nousuun' ja kasvattanut pari lehteä. Sen historia taas on, että siitä pidin kovin; eli luonani viime joulun jälkeen siihen nähden erittäinkin häviävän hetken. Leikkaukseen se joutui ja vaipui koomaan. Luulin, ettei selviäisi ja jopa unohdin, että se ylipäätään enää huoneessani oli. Nyt näkyy vihreää lehtien päässä: se elää! Johtopäätös = en ole huoneessani yksin.
Ja tiedän: blogithan eivät tule jo muutenkin täyttymään narsissien kanssa pelleilystä. Ne saavat tahtonsa läpi aina näin keväisin. Ehkä hieman ironista, kun miettii että vain itsestään välittävät eivätkä sinänsä kuuntele mitä muut niistä ovat mieltä. Samalla myös loogista; kevätkin kumartaa niille. Se, jos mikä tekee niistä jumalaisia olentoja.
Pointti kuitenkin oli: en kestä kuin ihana äitini on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi