Valkeaa, josta yritin etsiä mustikoita

Keijuja ja heidän pienen pieniä teeastioiden palasiaan voin palmikkoni suojista löytää. Ne tarrautuneet koko hauraudellaan minuun ja minun korvieni taakse.

 Yli puolet energiastani on viimeaikoina kulunut syömiseni vahtaamiseen. Luulen, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kipeilyn jälkeen voisin uskaltaa lähteä taas juoksemaan. On jännittävää huomata, miten joskus niin vastenmieliseltä tuntunut asia voikin kutsua minua turhautumiseen asti. Se kaikki. Vähän kuin baletti: pitää rakastaa jopa sitä kipua.
 Pitkään tahdoin kieltää myös tosiasian: valkea kylmä on poistumassa luotani. Tekisi mieli levittää sen päälle lahjoja anteeksipyyntönä, etten niin paljon ole sen kanssa aikaa viettänyt kuin olisin halunnut ja mitä tunteeni sitä kohtaan olisivat edellyttäneet. Enkä vähättele; ei varmaan ole luvallista pitää jostain näin paljon. Minua lohduttaa valon ohessa kuitenkin tieto, että hauras ja kalpea tulee. Kevät. Olen pahoillani, mutta sitä rakastan vielä enemmän jos mahdollista. Sitten tulee se, jota suorastaan vihaan. Mutta kaukana se vielä on. Ennen sitä ehdin antaa niin paljon ympäristööni rakkautta kuin vain jaksan. Lupaan jaksaa. Rakastaa vielä enemmän.

Minulla päälläni kevään kunniaksi anorakkini. Rakas venäläinen huivini. Nuttura kera ylikasvaneen otsatukan. Uudet nilkkapituiseni. Elämä tuntui taas luistavan. Häpeän sitäkin: en jäälle tänäkään talvena ole päässyt.