Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.
En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi