Irrota minut jo tänään

 Joka ilmansuuntaan tuntuu venyvän vähintään sen kilometrin huolimatta siitä, että edes matka kotikolostani keskustaan ei ole sitä tuhatta metriä. Seuraan ensin vasenta kättäni kohti kattoja, sitten annan selkärankani pettää. Piirrän roondin. Kuuntelen pianoa, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa muuttua bollywoodvaikutteiseen uudelleenmiksaukseen. Saan luuni ja voimani takaisin. Ponnistan lattiasta musiikkia vastaan. Ojennan käteni. Ojennan jalkani. Suljen silmäni. Luuhistun takaisin lattialle. Tuntemaan, virtaamaan. Kylkiluuni voivat muovata minua, kuten vain tahtovat. Rajoitun nikamiini. Silti jatkun kilometrin kylkiluistani lattian läpi. Vähintään saman sormenpäistäni minne ikinä osoittavatkaan. Minusta on tullut sitä kuuluisaa 'ainesta'. Muuttumatonta, mutta samalla täysin arvaamatonta. Kaikki on enää kiinni sekuntien valumisesta: milloin kaikki alkaa, loppuu ja jatkuu ikuisuuden jälleen kilometrejä suuntaansa.
 Tämäntapaiset ajatukset saavat minut miettimään, miksi tanssi on niin valtavan tärkeää minulle. Miksi pidän siitä ja olen tehnyt sitä tavalla tai toisella aivan pienestä pitäen. En oikeastaan edes tosissani yritä löytää vastauksia. Riittää, kun tuntee kehittyvänsä jossain mistä pitää, oppii pitämään lisää ja haluaa näyttää sen muillekin. Mistä lähtien minä olen suorastaan halunnut esiintyä? Sellainen en ole koskaan ollut. Missään tilanteessa. Onko olemassa vielä yksi minä? Kuten mainitsin; en oikeastaan edes yritä löytää vastausta.

 Ehkä minäkin kerron joulustani tänä vuonna. Siitä on tulossa paras ikinä.

Oksettaa taas. Turhaa ja en tiedä, mikä minun on.

Hei,  Himoitkaa tekin.