We Were Light and Paper-Thin.

 Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.

 Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti,  Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.

 Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi. Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi tuhkauurnaa.

 Ei sillä jos katoan

kerroit ettet pelkää.

Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa

senkin, mitä on

Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,

en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi

Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;

tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.

 Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana. Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita, värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan. Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.

 Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.

Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.