Näinä aikoina, kun en jaksa kysellä ihmisten kuulumisia. Eikä oikeastaan mikään voi sitä selittää. Yhtä lailla, kun vesi pyrkii täydelliseen horisontaalisuuteen: samoin mieli tuntuu kiskovan itsensä juuri raiteet löydettyyään uudelleen alas ojan pengertä. Niin no totta kai tulkinnan varaan jää missä suhteessa tämä alamäki näkyy in real life. Onneksi sentään ei ole kanssamatkustajia, sillä kevättä rakastan. Tänä lempivuodenaikanani en soisi kenenkään murehtivan. Mitään, missään.
Kevät näkyy kaiken luonnon kauneuden keskellä myös eräällä vähän hassulla tavalla. Keväisin lähestyy kesä. Ja molemmat vievät jäät. Niin ulkoa kuin sisältäkin. Vanhasta tottumuksesta jaksan yhä syödä välipalaksi vanhoja kunnon Bona- ja Piltti-mössöjä. Tanssijan ja taitoluistelijan ruokavalio. Ei aivan, mutta niin; vanha tottumus. Luulisi, että vanhasta tottumuksesta täten tulisi myös rientäminen koulujen, opistojen ja erilaisten harrastepaikkojen välillä. Ei. Nykyään pää tuntuu hajoavan seitsemän tunnin yöunista, vaikka oikeastaan ne ovat suorastaan ruhtinaalliset seitsemän tuntia. Vaikka rakastan nukkumista? Vaikka rakastan nukkumista.Eli ruokavaliosta nukkumiseen? Hah. Puuttuu tosiaan enää päivänasu. Ehkä, koska yleinen vitsi taitaa nykyään koskea minun kohdallani housujen unohtamista aamuisin kotiin. No ei sitä unenpöpperössä (ah tuo sana = muistoja = oih!) voi kaikkea muistaa. Etenkään ruumiin alaosaa peittävää vaatekappaletta. Näin minun päiväni.
Yritän jälleen hyvästellä. Hyvästit hyvästeille sekä sinulle, hänelle ja tusinalle muille. Aikansa se ottaa, mutta onneksi tiet ovat sulat.
Voi kumpa voisin sanoa enemän. Ehkä kuvaan ja yritän näyttää jotain minun keväästäni. Ilman sanoja ja sanojen kanssa se on vaikeaa. Mutta siivet ehkä minut pelastavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi