If God Was a Woman

Olen usein maininnut asioista, joita lasken ja joita olen laskenut. En mäkeä, mutta sormilla niin kauan kuin se mahdollista on. Mutten uskalla lähteä laskemaan tunteja. Öiden tunteja, jotka olen yhä harvemmin viettänyt rakastamassani maailmassa; unessa. Silmäni ovat varjot, jotka kaukaa erottaa vain mustina alueina otsatukan alta. Luulen niiden lopettaneen toimintansa jo aikaa sitten.

Piirsin kättä. Se on taivutettu ja haluaa olla kalpea. Nykyään aivoni käskevät ruumistani tilaan Valkea kuulas. Sehän on omena. Niistä minä pidän, mutta vähän aikaa on minunkin ollut lähes välttämätöntä laiminlyödä niitä. Piilotan aina muutaman, kun aamulla kouluun lähden jos en muuten ehdi syödä. Ne ovat oppineet odottamaan minua joka aamu uskollisina oven pielessä. Siirrän niitä niin, etten tunne omantunnon tuskia niiden jäädessä silloin tällöin paikoilleen odottamaan. Ne piiloutuvat ja palaavat vasta seuraavana aamuna. En tiedä minne ne menevät. Kunhan härnäävät niin, että teekuppi on jälleen läheisin ystäväni.

 Pystyraitoja. Olen niitä jotenkin aina vierastanut. Ne pelottavat ja tuntuvat uhkaavilta. Nyt niitä on kuitenkin paperilla, josta minua tervehtii myös tuo taivutettu käsi, varjot ja sarvia paratiisista. Mikä sattuma aamuna, jona Coldplay on päättänyt auttaa minua huutamaan paperille. Teen niistä myttyjä ja leikin jälleen. Ettei kukaan huomaa, ettei nousisi lisää sarvia. Jotta kuitenkin säilyttäisin viimeiset saippuakuplat, auringonlaskun -vaikka sitten ilman Orjalaivaa-, autuuden ja Hilman. Ystäväni; olkihatun muistatko? Hänestä on ikuisuus. Kesästä. Turvaan häneen, joka on luvannut peittää minut. Talveen.

Siellä on aikuisia. Maailmassa, jossa kuljen jatkuvaa tietä. Ehkä koska käännyin risteyksessä Harhaan. Halusin kai uskoa, että paikka olisi erilainen kuin väitetään. Halusin jälleen todistaa, että ei tarvitse seurata jalanjälkiä voidakseen kävellä. Kyllä; se on aivan niin epäjohdonmukaista kuin se kuulostaakin. Kuinka voisi löytää, jos ei ole edes lähtenyt etsimään? Kuinka kaatua jo kaatuvassa maailmassa.
 Pähkinänsärkijä. Vällillä kiitän ylempää voimaa, joka on suonut isälleni yhden osan hänen musiikkitaipumuksistaan. Kuten muustakin, josta en muista kiittää kun onnea on tarjottu.Verta. Appelsiini. Kuulostaa sille, että eivät kuulu yhteen. En usko ja haluan todistaa sen omenille.  Päivän teemaksi juon veriappelsiinikivennäisvettä.

Extremeksi totean myös nämä suurensuuriksi muodostuneet kuvat. Wanhuudesta ehkä vielä myöhemmin.

Aion voida hengittää.

Postscript

On vadelma jos toinen. Jonkun huulissa. Jonkun poskissa. Tai omena. Ja mansikkainen nenänpää. Samalla, kun huulet sinertyvät mustikoiksi. Samalla, kun posket muiden mukana menettävät tuntonsa. Ja nenä irtoaa. Leijun paikasta toiseen ja välimatkat tuntuvat jokaisella oven avauksella olemattomana narskuntana kasvoilla. Sillä niin kaunista on.

Siltä tuntuu, että haluaisin kadota. Samalla, kun tosiaan jäseneni irtoavat ja kasvoni kivettävät lihaksensa tekopirteyteen. Siltä tuntuu, etten ole enää kovin kaukana. Vihaan itseäni ja henkilöä, joksi koko ajan muutun, päivä päivältä enemmän ja syvemmin. En tiedä, kuka se on, joka aamuisin katsoo vastaan peilipinnoilta. Enkä tiedä, kuka on se, joka tuntuu menettäneen kaiken nöyryytensä ja tuntuu päivä päivältä enemmän omaa etua tavoittelevalta paskanjauhajalta. Joka yrittää olla jotain ja uhraa siksi ennen arvokkaina pitämiään asioita. En halua olla hän.

Mutta muutamia saippuakuplia painoin kankaalle. Niin taitavasti tehtyjä, ettei niitä voi saippuakupliksi luonnehtia. Taisin siitä mainita. Wanha on minustakin tullut ja ehkä myös täällä saadaan kuulla vielä tästä. Seuraavana aamuna kysyn, miten sekin on jo ohi -kuten jo koko edellisen illan olin sitä pohinut moneen otteeseen.

Hypin mättäillä. Vilkuilen vaivihkaa lunta. Ollapa sitä ja sen kanssa. Näen myös vilauksia tulevista minuuteista, jotka nekin lipuvat ohi ruotsinlaivan tavoin huomaamatta, mutta iloisesti vilkuttaen. Jokaisella mättäällä pääsen kauemmas ja kauas. Tällä hetkellä se on parasta, mitä voin toivoa. Ja hypin lisää, eikä mene kauaa, kun uskallan toivoa näkeväni perhosia. On ollutkin jo ikävä.

Perhonen lasikuvussa. Illusionisti ja Persepolis. Kai.

 

Snow White

Koulumatkallani on kolme metriä ja risat kaltereita. Nykyään ne ovat pörröiset. Eivät enää harmaat ja kolkot ja kylmät väreet nostattava vaihe kävellessäni aamuisin kouluun. Ne ovat valkoiset ja pehmoiset. Mutta jos niitä silittää liian pitkään, juttuu kiinni.

 No ilta täynnä musiikkia. Ja aamuöistä keinumista. Ja heräämistä yhteen maailman kauneimmista aamuista. En muista edes milloin olisin herännyt muualta kuin oman peittoni uumenista. Huolimatta edellisen päivän meikeistä poskilla, alkavasta nuhailusta, pesemättömistä vapaina valuvista hiuksista, vähintään yhtä valuvista tummista silmänalusista ja ennen pitkää unettomuuden vaatimasta stressitilasta; heräsin parhaaseen aamuun aikoihin. Enkä tiedä, miksi näin. Toivon totisesti, ettei tästä ole lyhyttä matkaa täysi-ikäisyyden rappioitumiseen. Enhän minä ole sellainen. Minähän nukun ja haluan nukkua. Pidempään kuin koskaan osaisit aavistaa. Kuitenkin vähemmän kuin arvaisit.

 Koitin ikuistaa jotain. Muutakin kuin omenia; muutakin kuin itseäni. Pitkästä aikaa ehkä.

Päädyin villiviiniin. Päädyin tarkentamaan kylmyyden kouristelemin sormin.

 Mutta olen tavannut silkkiruusun. Hänen nimensä tuntuu olevan Amanda. Olen tavannut myös asioita, jotka unohdan aina mainita, kun minulta kysytään, miksi pidän talvesta. Jääpuikot. Jää. Ja höyry. Sekin on jotain niin kaunista. Se on täynnä muistoja. Niin kuin kevät.

 Tapasin myös uuden ystävän. Valkoinen jänis. Tosin hänellä oli kovin kiire ja ilmeisesti poti ujoutta myös, joten vain pikaisesti hän pistäytyi näyttämässä valkoista tanssiaisleninkiään. Kuulemma aikoi tanssia koko talven.

Olen leikkinyt luovan kirjoittamisen kurssilla. Ajattelin tänne joku päivä laittaa novellin tapaista asiaa, joka tuolta kurssilta on peräisin. Ensin mietin mihin se päättyy. Päättyykö aurinkoon niin kuin katu? Sitä ei moni tiedä. Että ehkä. Että varmaan. Että en tiedä. Ladon sen tänne. Jonain päivänä. Tai iltana tai yönä. Oisko siinä ny mittään ittuu? Osaksi siksi, että minulta on kysytty, mitä sille tapahtuu; haluaisin sille jotain tehdä. Osaksi siksi, että pelkään melkein kuollakseni; en ole sitä voinut kuin opettajalla ja yhdellä ystävällä luetuttaa. Enkä uskalla sitä itselleni edes kuiskata. Miksi näin on? Yksi salaisuus lisää, jonka voin piilottaa, ettei minua voi tuntea.    

Olen löytänyt harhailevuutta. Terälehtien välistä rakkautta. Lisää piiloja.

Olen puhunut ja ollut hiljaa. Tajunnut ajan loppuvan. Silitellyt mustaa samettia.

Sitten halannut. Sitten hautautunut. Sitten horjunut itsestäni pois. Kaatunut ja ehkä yhdessä piilopaikassani itkenyt.

Mutta niin Amandakin on kertonut. Että linnuilla on siivet, aurinko on tähti ja tarvitsen lapaset liikkuessani ulkona.