Minut
pelastaa yksi viikko, joka hujahta kuin sitä ei koskan elämääni olisi
mahtunutkaan. Vohvelikahvila, valkoinen mustikkatee, kahvikauppa ja
kupponen korvineen. Huopahattu ja auringonpaiste kirpeyksineen eräänä
syksyisenä aamuna. Voi ihanuutta, miten se on jo ohi? Tai pikemminkin
miksi.
Takana
kauheuksien kanahäkki. Siltä se ainakin tuntuu, sillä koko viikko
tuntuu hukuttavan minut alleen. Tämä, huominen ja eilinen. Luultavasti
myös tulevat viikot, joten sulkisin silmäni ja heräisin
joulukonserttiin, kiitos. Silti ehdin jälleen leikkiä ennen kuin tuli
aika ottaa kiinni siivistä ja repiä niin, että lopulta tupsahdin
kämpilleni Savonlinnaan. Hassuinta on, etten edes itkenyt.Enkä edes tiedä, miten voin tässä nyt istua. Hukun, eivätkä Savonlinnan lukuisat sorsatkaan voi sitä estää. Enkä usko ihmeisiin, vaikka ehkä pitäisi. "Vesireittejä pääsisi pakoon."
Kuinka monta kertaa hakkaat päätäsi seinään ennen kuin tajuat inhimillisytesi? Puhisisin, jos se olisi lähellekään niin suloista minun toimestani kuin miltä se sanana kuulostaa. Pudottaisin muutaman elämän mennessäni. Ovenkin sulkisin. Lukkoon asti jättäen avaimen sisäpuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi