La journée bleue

Inkerin päivänä. 

Tajuan odottavani linja-auton lähtöä asemalta. Tiedän, että sen on odotettava toista, jotta matka pääsisi minun kohdallani alkamaan, muutamilla jatkumaan ja noin tusinalla päättymään. En koskaan ole hymyillyt samoin: linja-auton tuskan harmaista ikkunoista katsoen luultavasti kirjaimellisesti kieroon etsiessäni kuivuneiden pisaroiden rajoja. Oikeasti katson suoraan läpi. Harmaata asfalttia jonka eteen ilmaantuu samassa vihreätakkinen tyttö. Hänellä on lukuisia laukkuja, pusseja ja reppuja. Sitten hän tervehtii ja syöksyy tyttöystävänsä kaulaan.

Syön metsämansikkajogurttia. Tanssin hiljaisuudessa. Nutturani aukeaa. Niin käy usein. Mieli lähtee laukkaamaan ja kohta on toisella puolella maapalloa, avaruudessa ja ikuisuuden äärettömyydessä. Niin käy usein. Että irrotan jalkani maasta ja vaivun pois. Useammin kuin tusinan kertaa olen löytänyt itseni putoamasta.   Useammin kuin parittomia lukuja voidaan jakaa kahtia on minunkin pääni täyttynyt mahdottomuudesta. Miten huokaan, kun muistan, montako ketunleipää tallasin metsämansikkajogurttia etsiessäni. Ei se ollut Sulosaaressa.

Päivä, jona punaiset hait menettivät neitsyytensä.

Päivä, jona linnun siluetti ei onnistu.

Päivä, jona isälleni lauletaan onnittelulaulu.

Päivä, jona asiat menevät jälleen pieleen. 

Päivä, jona löydän maasta lahjan.

Jona aurinko paistoi viimeisinä hetkinään pohjolan keltaisilla lehdillä.

Viikonlopun tuloksena wanhojen miettimistä ja pimeneviä iltoja. Terassin lyhdyt ja muutama hiushärpäke. Varovaista häpeää enkä usko varoituksia. 

Ja huovutuskurssi maksaa liikaa.