Kun kirjoitan tätä on myöhäinen maanantai-ilta. Ahdistun työnpaljoudesta. Silti tuntuu, että jos en saa purkautua nyt, mitään uutta asiaa ei mene päähän.
Istun ja istun, eikä mitään tapahdu. Kertaan koko ajan mielessäni tulevan päivän tapahtumia. Herään puoli seitsemän. Torkuttaminen on kiellettyä. Jälleen kerran minut valtaa halu nukkua koko loppuelämäni. Sekään ei ole sallittua.
Se siitä. Pakko tehdä taas eteenpäin asioita, jotka jäävät kuitenkin tekemättä. Ohitan katupylvään. Enää sen valoa ei näy. On valoisaa ja ilman sen apua löydän kotiin. En pelkää, että jotain tapahtuu. En ajattele sitä niin. Pikemminkin minulle on luotu tilaisuus irtaantua itsestäni. Pois ja kauas järjestelmällisestä minästäni. Kiljun ja raivoan; hakkaan nyrkkini tiiliseinään. On kuin saisi vain lisää painolastia. Syljen maahan huomaamatta naapurin paheksuvaa katsetta tien toiselta puolelta. Eihän se ole tapaistani. Kaiken puran niihin, jotka raottavat oveani. Kaiken patoan niiltä, jotka eivät minulle mitään merkkaa. Näinkö voin selittää itselleni, miten kaikki on nyt kuten on? Näinkö voin antaa huoleni huuhtoutua niiden ylitse, jotka tuntevat minut. Marssin kymmenen kilometriä ylläni kuusikymmentä kiloa. En usko niiden nähneen. Luulen, että ne ummistivat silmänsä, kun tapoin sen hyttysen. Ehkä jatkan matkaani ja kiistän, jos kysyvät. Heitän sadepisarat niiden niskaan tietäen, etteivät ne siitä pidä. Kallistan aurinkoa ja sammutan valot.
Näen unia sodasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi