Yes there was

 Joulukirkko ja Talvipäivänseisauksen valoinstallaatio koskella. Naurunpyrskähdyksiä ja sinisiä hetkiä. Odottaen ja pitäen kädestä.

 Vihollisen vuoteessa. Hukutan jälleen yhden joulun taakseni. Painan sitä alemmas niin, että se ei enää seuraa. Että ei näkyisi jälkiä ohuella peitteellä, joka kuitenkin sulaa joka päivä pois. Siitä on nyt viikko, kun jalkani pettivät ja kaaduin kovaan maahan. Melkein työviikko siitä, kun en taaskaan ymmärtänyt, mikä joulussa minua aina viehättää. Joka syksy, joka joulukuu. Ja joka vuosi; viikko joulun jälkeen, minua ei ole. Se yksi kerta vuodessa, kun melkein vakavasti harkitsen työntäväni sormet kurkkuun. Se yksi viikko vuodessa, kun minullakin olisi varaa jouluvaloihin.  

 Katso, kuinka se leikkii kanssani. Ehkä vain säälistäkin. Mutta katso silti sen leikkiä oksilla, varjoina, mutkina ja kasvoilla. Ja se polveilee hymykuopissa. Erotan viisauden kovettamat uurteet. Ja vienon viiman kangistamat liikkeet. Tällaista talven tulisi vähintään olla. Minne siis kadotit pakkasen, lumen ja nipistykset? Hymy ei tekisi sinullekaan pahaa.

Mureneva, uunituore. Muistan tähdistä aina talven. Muistan tähdistä illan, yön ja hetken. Nyt myös sinisen hetken.

 Toivoin vesivärejä ja vesivärit sain. Toivoin aamupäivän retkeä haudoille. Sen sain; ja ne tähdet näin, jotka näin jouluisin olen tottunut näkemään. Kuulin ne tutut sanat, jotka olen tottunut kuulemaan.

 Melkein voisin lopettaa niinkin, että "ohi on". Joulu siis. Mutta ehkä jätänkin jouluvalot paikalleen ja jään odottamaan ensi vuotta. Tämän vuodenhan piti olla se ankein ikinä. Kuinka vuosi sitten pähkäilin, miten hankalaa sitä on kirjoittaakin: 2011. Silti voisin melkein myöntää, että tämä on ollut elämäni ihanin vuosi. Melkein. Vuosi sitten: turhin vuosi, jota ajatella saattaisi. 17-ikävuosi ei mitään merkkaa, 2011 on rumuuden multihuipentuma, hyvässä ja lamassa, vuosi jona ei oikeasti ole varaa, toinen ja huhujen mukaan se rankin lukiovuosi käynnistyy. Viime vuotta lopetellessa lista tuntui loputtomalta. Silti tosiaan; monta elämäni tähänastista kohokohtaa olen mahduttanut tähän vuoteen. Eikä tällaista oikeasti tapahdu: että tuntee kulkevansa eteenpäin eikä vain pohtivansa menneitä, että tuntee elävänsä, että tuntee välistä vuoteen takaa olevansa jotain omaa ja yksityistä, että uutena vuotena aloitettu blogi tuntuu seuraavana uutena vuotena tuoneen vuoden aikana sitä, jotain joka on auttanut eteenpäin. Ei minulle ainakaan.
  Ehkä vähän halusin yhteen vetää. Vuotta ja muutamia muita. Kiitos vuodesta 2011. Enkä edes tiedä ketä kiitän. Mutta niin opetettiin jo päiväkodissa: lahjasta on kiitettävä. Niiaus on plussaa.


Totta. Nyt lähes yksi vuosi blogia Yes There Was. Pisin tähänastisista suhteistani ulkomaailmaan. Liian pitkään kai viihdyinkin korvieni välissä. Sieltähän ne kyyneleetkin tulevat.
Anyways kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin ainakin tähän pisteeseen. Sinulle, joka itsesi olet nimennyt lukijaksi ja noudatat lukijan pyhää velvollisuutta; lukemista. Suorastaan nerokkaaseen ja suoraan Oscar-gaalasta tempaistuun kiitospuheeseen päätän tämän vuoden. Aukaistaan silmiä lisää ensi vuonna.  Olen ilonen teistä kaikista ♥

Uutena vuotena ilotulistus, rakasta seuraa ja ahdistuminen tekemättömistä asioista. Happy new year ♥

 Next year is a whole new story.  Hui. Tulipas siitä pitkä.

Hide and seek

"...viiva sabotage; hoen sun vastaajaas."

Pettymys valtaa minut myöhään joulukuisena keskiviikkoiltana. Tulen kotiin ja näen pöydälläni valkoista ja punaista. Ei; kyseessä ei ole tonttulakki, minkäänmoinen kuuraparta, jouluinen kynttilä tai lahjantapainen kyhäelmä. Lähestyn sitä; litteää kappaletta. Ja muodostan kirjaimista sanan; Image. Sinä ainoana kuukautena, kun todella olisi aikaa lukea ja ahmia hyvän lehden antimia, ainoan tilaamani lehden kantta koristaa suomenliput ja munamiehen hahmo. Näen huudahduksen "Mikael Granlund!" ja tiedän, että kaikkia sivuja en tohdi ahmia. Paperihan maistuukin pahalle. Niin kauan ainakin, kun samaan lauseeseen yhdistetään Mikael Granlund ja ilmaveivi. Kiitos ei.  Ummistan silmäni ja leikin, ettei sitä tapahtunut. Pakotan kasvoilleni hymyn ja kännän kannen pois näkyvistäni. Kaikki on hyvin.

Sitten odotan sinua. Pilvenreunalla, jonne lupasit tulla. Jonne sinä toivoit auringon säteet, jossa vilvoittelisimme varpaitamme. Jonne minä toin saippuakuplat, joita puhaltaisin korvaasi. Sanoit, ettei kukaan ole ennen niin tehnyt. Näemme painajaisia. Täydennämme laulun sanoja. Hiljaa ja lupaat juoda kaakaota.

Enkä haluaisi, että tulisi joulu. Sen on taas pian ohi ja tuntuu, ettei mitään enää olisikaan. Kesällähän sitä jo suurin piirtein odotti. Salaa tietysti. Nyt haluaisin jarruttaa ja laittaa päivien tielle miljoonia ovistoppareita. Kiitos ja hyvää joulua siulle ♥. Katoan, en ehkä suuren suuren lumikinoksen taakse kuten viime vuonna, mutta ehkä muutaman piparin taakse; ainakaan ei tarvitse antaa äänimerkkiä.

Candlegarden

Huh. Pakkohan se nyt on ääneen todeta; kohta on joulu. Jouluni täyttävät 18-vuotta. Täysi-ikäisyys joulujen suhteen tuo tietysti vastuuta. Sen kunniaksi olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni. Sitä olen himoinnut ja siitä olen unelmoinut. Tällaiset rännän sekoittamat illat siinä missä kesän pikkutunneilla nautitut kuplavedet kirvoittavat aika ajoin haaveen jälleen pinnalle. Siirtolapuutarha. Nyt omistan sellaisen. Ikioma siirtolapuutarhani. Yksi osa sitä. Kiitos rakkaalle mummilleni avustuksesta. Olen jälleen pieni pala lähempänä hassuja asioita. Ja nyt se istuu pöydälläni. Kantaa glögiä ja lämmittää maailman. ♥

Ajoittaisesta kuumeilusta johtuen en ole saanut aikaiseksi mitään. Sitä vihaan itsessäni kaikkein eniten. Ei asiaa sinne eikä tänne; ei edes sinne päin tai tänne takaisin. Jo on kumma.

Tämän varsin informatiivisen kappaleen jälkeen jatkan aiheella huokaus. No harvassa nekin; mitä muuta voi olettaa, kun viime ajat on ollu lainausmerkeissä juoksemista paikasta A paikkaan B aamu seitsemästä ilta yhdeksään. Tilannetta ei ole siis helpottanut heikko olo pienestä sairastelustani johtuen. Enhän mie osaa sairastaa.  Asiat tahtoo mennä siihen jamaan. Hamaan hautaan. Työtä riittää vielä tänä viimeisenä viikkona ennen joululomaa. Ihan uskomatonta. Vasta hypin sateenkaarilaastari varpaassani Ruissalossa. Nyt avaan viikonloppuisin myöhässä kalenterin luukkuja. Ja olen kerrankin ajoissa lähtenyt liikkeelle joulukorttien kanssa. Lähin muodostamani ihmissuhde tänä syksynä. Ne, kun eivät itse osaa hyppiä. Tai jotain sen suuntaista miulle on vähä kerrottu. Niini joulu.

Talvea halaisin, jos voisin. Tärkeyttä. Maailma tuntuu yhä lämpöiseltä. Sylissäs on ihan kiva.

Railway thoughts

Juhani Aho ja hänen Rautatiensä. Matin ja Liisan asema. Kuinka en sitä aiemmin tajunnut? Vuodelta 1884.

Harmi, etten ehdi enää nähdä, kuulla tai tuntea. Jääteetä. Lohduttaudun vaikka sillä. Pienin siemauksin, jotka kielivät mustikoista. Pienin askelin ja vähin äänin. Varovasti, ettei ovi narahda. Ja uudestaan keskelle ihmemaata. Kun palaan, talvi on jälleen piiloutunut. 

  Huudan äänimerkkiä. Vastaus nipistää poskiani. Pisaroita ja hymyilen: enhän huuliani edes punannut. Saati silmiäni mustannut. Ei siis huolta, että tauluni valuisi. Mutta Rauteitse kirjoitin loppuun. Sinne päin lähetin ja päätin, että on tullut aika ostaa jälleen pähkinöitä. Raivasin tieni joulukonvehtirasioiden keskeltä kohti muutamaa cashewia. Paahdettuina ne tykkään nauttia. "Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana..."

Tosiaan; aloittelen aamua teen ja kynttilän sekaisissa tunnelmissa. Pari teehelmeä ja joulun haju. Päätin, että on aika ottaa ihan pikkuisen omaa aikaa. Se on salaisuus, jonka sitten päätin kuuluttaa julkisesti. Niin että hys; se on salaisuus. Sitten: repaleiseksi voisin luonnehtia aamun taivasta. Vähän vaaleansiniseen vivahtavaa. Vaaleita hahtuvia ja tyynyjä. Aamu, jota olen odottanut, vaikka ilta ei mennytkään aivan kuten suunnittelin. Aamu, joka on tuonut edes hieman hymyä kiristyneelle ja kylmyyden rapisuttamalle kasvomuodostelmalle.

Takana kurkistus pääkaupunkiseudulle. Tarkemmin sanottuna Helsinkiin. Matkan takana eli syynä eli tarkoitusperänä kouluni opintoretki. Kohteina Ateneum, Design-museo, Kiasma, Stupido ja Ryhmäteatteri. Koin Lapin taikaa, hyppäsin ruutuun, tervehdin Arskaa, hypistelin vompatteja ja nauroin pimeässä Don Quijotelle. Keräsin kolme tarraa, kopistelin ja väsyin. Mukaan ripustautuivat muutamat ilmaiset lehtinumerot. Ja kangaskassi.

  Yhä enemmän ja enemmän olen alkanut vihata tuossa nimenomaisessa kaupungissa rundaamista. Joka kerta, kun siellä käy, tahtoo samantien takaisin. Juuri nyt se ei ole mahdollista, eikä ole varaa tahtoa. Ei ole varaa saada tahtoaan läpi, kun pahimmassa tapauksessa se merkitsisi, että oikeasti palaisin tuohon paikkaan. Jälleen lohduttaudun jääteellä. Mustikoita. Jään kylmäämiä mustikoita. Erottelen niitä ja suljen silmäni siltä varalta, että jääteetä olisi vielä jäljellä kun avaan ne.

 Aamun lisäksi aluillaan on talvi. Vaikka Helsinki tuntuu imaisseen kaiken valkeuden mukanaan. Elielinaukiolleen, goottilaista tyylisuuntaa edustavalle palolaitokselleen. Paketoituihin rakennuksiin. Kai se vain kertoo joulun olevan ovella. Kaikki tämä, eikä ole edes joulukuu; eikä ole edes lunta. Pelottavia näyteikkunoita.Turhuuden tuntua. Suupielien alkuja. Lars Vaular ja tervetuloa kotiin. 

Lopeta lämpöön. Sillä aurinko sitä nyt suo. Olen odottanut sitä. Luulin, että on suuttunut. Lopeta nyt ja muista sammuttaa liesi.

Must be my lucky day

 Oot vähän hassu. Sie ja siun jutut. Poskipunaskin vähän hassu. Tai vähä mite sattuu. Ja villasukkien raidat. Vähän hassut. Niiku kai muukin täällä.

 Näin aloitan kuten jo monta viikkoa olen aloittanut. Lamaannuttavasta pimeydestä harhailu lamaannuttavaan valoon. Tuhat loisteputkea pistelee minut poskeensa kuin viimeistä päivää. Taistelen sodassa. Sodassa kasvojani vastaan. Aseenani sotamaalaus, jonka vielä märkä väri lähtee valumaan päivän myötä tehden maisemasta ja muodoista epämuodostuneen mytyn. Ei ihan, mutta melkein. Sen siitä saa, kun meikkaa puolipimeässä peiton ja viltin muodostaman pesän suojissa. Luulen -ja ehkä myös toivon- etten ole yksin tämän kanssa.

Mutta C'est la vie, kuten turhankin usein on mottoni kuulunut. Niin kauan kuin yhtäkään oppimistani testaavaa konseptiasiaa ei ole palautettu kaikki voikin olla jälleen hetken hyvin. Ja voin jatkaa toiseen suuntaan. Ulos viitan uumenissa. Missä oon?

Etsi viisi virhettä. Näen itseni kahtena. Ikkunasta kurkistaa tummaa taustaa vasten vielä yksi. Mistä näitä oikein tulee?

Etevä. Hiljaisuus. Sammakot, joita en nähnyt. Silta. Felix. Ainoa. Mahdottomuuden keskipiste. Varis. Sukkahousut. Nenä ja korvat. Sakset. Hammaskeiju. Lampaat ja se kuuluisa aita. Paita. Tai haitari levitettynä eteeni. Veteeni kylpyammeessa. Lammessa ja sorsaperhe. Erhe tai moni muukin terälehti. Sekin ehti, elehti. Loputon suo, vuo, jaksaminen. Lainaaminen. Etkä palauta.

Se vohvelikahvila. Onnen päivän kunniaksi päivänä, jona päätin tehdä joulukortteja.

Water eyes

Sitä vain tahtoo lähteä lentoon. Väärän hetken valitsevat mokomat joka kerta. Pahuksen siivet. Ja sitten kun niistä pitää jonkun vielä repiä lentoonlähdön aikana. Puh. Lennä siinä sitten.

Minut pelastaa yksi viikko, joka hujahta kuin sitä ei koskan elämääni olisi mahtunutkaan. Vohvelikahvila, valkoinen mustikkatee, kahvikauppa ja kupponen korvineen. Huopahattu ja auringonpaiste kirpeyksineen eräänä syksyisenä aamuna. Voi ihanuutta, miten se on jo ohi? Tai pikemminkin miksi.

Takana kauheuksien kanahäkki. Siltä se ainakin tuntuu, sillä koko viikko tuntuu hukuttavan minut alleen. Tämä, huominen ja eilinen. Luultavasti myös tulevat viikot, joten sulkisin silmäni ja heräisin joulukonserttiin, kiitos. Silti ehdin jälleen leikkiä ennen kuin tuli aika ottaa kiinni siivistä ja repiä niin, että lopulta tupsahdin kämpilleni Savonlinnaan. Hassuinta on, etten edes itkenyt.

Enkä edes tiedä, miten voin tässä nyt istua. Hukun, eivätkä Savonlinnan lukuisat sorsatkaan voi sitä estää. Enkä usko ihmeisiin, vaikka ehkä pitäisi. "Vesireittejä pääsisi pakoon."

Kuinka monta kertaa hakkaat päätäsi seinään ennen kuin tajuat inhimillisytesi? Puhisisin, jos se olisi lähellekään niin suloista minun toimestani kuin miltä se sanana kuulostaa. Pudottaisin muutaman elämän mennessäni. Ovenkin sulkisin. Lukkoon asti jättäen avaimen sisäpuolelle.

Rising Mist

 Mitä tapahtuu, kun helpottaa?

Löytyy. Lapaset, huivi, hattu, varvas. Mustelma. Kengätkin. Värejä, puhelin, pastilleja pahvilaatikosta, hymykin. Ja muutama muki. Kymmenen sormea ja korvakorut. Tuhotut tiedostot tuhoutumattomina räsymaton alta. Sieltä olen ennenkin nappeja löytänyt. Nappeja tai vähemmän nappeja. Avaimet jos toisetkin kun tarkkaan katsoin. 

Otteita edellisestä. Otteita viime viikonlopusta ja syntymäpäiväjuhlista. Lauantai-illasta. Hetkistä, kun itse jähmetyin Kalevi hyppysissäni paikalleni. Ei eletäkään ennen kuin joku muu ehti ensin. Niin ja suu näköjään siveellisesti supussa. Mikä oli vähän hassua. Mutta niin oli koko ilta ja sen käsittämiseen meni aikaa, jonka olisin voinut käyttää perhosten piirtämiseen. Tai wc-pöntön.

Korvaan puhallellaan.

Viimeistä vaille valmista. Kahta askelta. Viittä vaaksaa ja yhtä kanan mittaa. Sitten huokaan viimein. Pitkään ja syvään. Pidemmälle ja syvemmälle. Ja eräänä päivänä huomaan, etten plankorua laittanutkaan kaulaan.

Vedän vetoa. Se jatkuu ja jatkuu. Kauas. Olen jälleen valmis nousemaan junaan. Tai junasta. Ja sitä rakastan; junamatkaa. Nousevan usvan nousemista usvaisesta noususta usvaista nousua nousevaa usvaa vasten.

Se vaatii ainoastaan muutaman lyhtypylvään. Näethän saman kuin minä. Lyhyet kynnet ja kutistuvan pääomanumeron. Sekä jouluiset tuikut ja huovutustyön muodottomassa muodossaan. Sähkökatkos.

Extracts

Ja se, miksi kaikki tuntuu yhtäkkiä niin erilaiselle, on jotain käsittämätöntä. Kuten sanotaan: kun nainen leikkaa hiuksensa, hän haluaa muuttua. Hyvän ja huonon välillä voi sitten leikkiä kotista ja vähän muutakin. 
 Oui, je crois que les enfants sont terribles. Oui, j'ai oublié enlever mes chaussures. Yhtä päätöntä ilman nutturaa.

Istun joka aamu paikallani; käärityneenä johonkin etäisyyksien rajoille. Harva löytäisi minua nytkään, jos tahtoisi löytää. Entä, miten löydän kotiin? Hyppään vain kyydistä. Pitää vain muistaa pitää silmät auki.

Suuria lupauksia keskellä mahdotonta yhtälöä. Pieniä tekoja ja iloa. Salaista hukkumista: nukkumista. Ja mahdollisia hymykuoppia. Toispuoleisia; liekkö mutaatio ottanut minussa vallan ja nyt näyttää minusta puolia, joista en paljoa välitä. Enhän välitä siitäkään huudetaanko perääni, kun kuuntelen jotain ääntä toiselta puolelta katua. Sitäkin minulla on jo ikävä. Näethän: en paljoa välitä. Sen kliseistäkin kliseisemmän "oman polun" löytäminen vain tuntuu joskus vaativan sitä; menemistä omasta halusta: ei velvollisuudesta.

  Voinhan polun löytää muualtakin. Ilman, että minun täytyy sen takia tuntea mielipahaa. Edes siitä, että syön lihaa. Siitäkään, että näytän siltä, että unohdin housuni kotiin. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Tunnen saavuttaneeni jotain. Menettäneeni vähemmän. Jälleen nuo jalat kaapin vieressä hämmentävät puurokattilaani.

Hattujen seasta pilkistää huopaa. Heiluttelee sormiaan. Paljastaa silmäpakoja.

Vielä viikon tsemppaan ennen kuin minullekin suodaan edes jonkinlainen hengähdystauko lukion ihmeellisestä maailmasta. Vaan ei toki: kyllähän väistämättä asiat jää rästiin lomaviikollekin, joten toinnako sitä nyt sitte lomaksi kutsua. Luksusta kai sekin, että istuu kotona yksin aamun kylmyyden polttelemana. Kai sekin, että edes kaksi päivää viettää tuon tunteen ulkopuolella. Totta kai iloitsen ja tietysti nautin. Toivon vain etteivät puut kaljuunnu ennen höyryäviä horisontteja. Pitäisin niistä väreistä kovin. Pitäisin siitä viimasta.

 Paljaat varpaat ja viima. Sukkahousut rikki. Samoin kuin pettymyksen; peitän ne villasukilla.

La journée bleue

Inkerin päivänä. 

Tajuan odottavani linja-auton lähtöä asemalta. Tiedän, että sen on odotettava toista, jotta matka pääsisi minun kohdallani alkamaan, muutamilla jatkumaan ja noin tusinalla päättymään. En koskaan ole hymyillyt samoin: linja-auton tuskan harmaista ikkunoista katsoen luultavasti kirjaimellisesti kieroon etsiessäni kuivuneiden pisaroiden rajoja. Oikeasti katson suoraan läpi. Harmaata asfalttia jonka eteen ilmaantuu samassa vihreätakkinen tyttö. Hänellä on lukuisia laukkuja, pusseja ja reppuja. Sitten hän tervehtii ja syöksyy tyttöystävänsä kaulaan.

Syön metsämansikkajogurttia. Tanssin hiljaisuudessa. Nutturani aukeaa. Niin käy usein. Mieli lähtee laukkaamaan ja kohta on toisella puolella maapalloa, avaruudessa ja ikuisuuden äärettömyydessä. Niin käy usein. Että irrotan jalkani maasta ja vaivun pois. Useammin kuin tusinan kertaa olen löytänyt itseni putoamasta.   Useammin kuin parittomia lukuja voidaan jakaa kahtia on minunkin pääni täyttynyt mahdottomuudesta. Miten huokaan, kun muistan, montako ketunleipää tallasin metsämansikkajogurttia etsiessäni. Ei se ollut Sulosaaressa.

Päivä, jona punaiset hait menettivät neitsyytensä.

Päivä, jona linnun siluetti ei onnistu.

Päivä, jona isälleni lauletaan onnittelulaulu.

Päivä, jona asiat menevät jälleen pieleen. 

Päivä, jona löydän maasta lahjan.

Jona aurinko paistoi viimeisinä hetkinään pohjolan keltaisilla lehdillä.

Viikonlopun tuloksena wanhojen miettimistä ja pimeneviä iltoja. Terassin lyhdyt ja muutama hiushärpäke. Varovaista häpeää enkä usko varoituksia. 

Ja huovutuskurssi maksaa liikaa. 

Material Girl

  Syntyi sivellinkotelo enkä enää kastele jalkojani. Voin punata huuliani ja haaveilla keepistä.

Vietimme ystäväni syntymäpäiviä jokin aika sitten. Teimme ympäristötaidetta tuona päivänä. Ja muistan, että aurinko paistoi. Kupen tunnilla tehtävänä oli luoda luontoon, jotain sinne kuuluvaa jostain sinne kuuluvasta tai kuulumattomasta. Sulosaareen vie valkoisia siltoja, Sulosaareen kohti niemennokkia, poukamien painanteita. Tuona päivänä myös nautimme yhdessä kahden ystäväni kanssa tryffeleitä. Kahdeksan ihanaista nautimme jo varjoon laskeutuneen puiston penkillä. Kamerat matkassa ja kengätkin jalassa.

 Tarkoitus olisi kaiken ihanuuden lisäksi satsata uuteen ompelukoneeseen. Nykyinen on markkinoille ensimmäisinä tulleita Singer-koneita, joka toimi(/toimii yhä) sähköllä. Sinänsä nostalgista, vaikka tuontuostakin mummini vanha ja tuhottoman painava kapistus päättää jäädä eläkkeelle. Olemme jo pitkään äidin kanssa haaveilleet nykyaikaisemmasta koneesta, mutta jotenkin asiat vai siirtyvät. Olisi jo nykyisen muorin aika jäädä eläkkelle; eiköhän tuo markkansa ole maksanut takaisin.

Hyppäsin ulos autosta ja otin kuvan. Jos joku sieniekspertti/muuten sienitietoinen olento lukee, niin arvostan, jos kertoo, mitä ovat nuo taikasienet ympäriämpärihämpäri tätä syksyä? Melkein adoptoin ne, mutta olivat liian ylisöpöjä siinä, että jätin ne sinne nauttimaan syyspäivän auringosta. 

  Asioisin asiasta The Wombats - This Modern Glitch LPnä. Tavoitteena: Find & Use. Ja asia x on kääntäen verrannollinen asian The Wombats kanssa. Englantiahan se pitikin... Mutta huopahattuun; apuaaaaa ja papua! Syksy on niin pakahduttavan ihanaa aikaa, että ihan on huono omatunto, kun ei ehdi vain kuljeskella yksin tuolla poluilla. Ne värit ja se lämpö ja ilma ja höyry suusta, jolla leikkii koko matkan kouluun ja ja ja usva ja kalossit ja neuleet... sienet ja ja ja aiva kaikki ihanuus! Peeäs. baskerit, pipot, säärystimet, lapaset, siveltimet, filmikamerat, korkeapaine, jugurttipurkit ja siitakesienet. ♥

Materialistista materiaa materiaaleineen materiaalisen materian materialistisessa materiassa.

Mutta olen ollut Olga Marian Hyvän Teen Illassa. Minut on vallannut valtava inspiraatio, enkä tiedä ollenkaan mihin sen haluaisin käyttää. Kuulla nyt niin paljon mielenkiintoista asiaa, juoda teetä ja nauttia ihanasta hetkestä. Hakeutua nyt alvariinsa tapahtumiin, joissa tuntuu, etten ole lukenut ikäsuositusta joukon keskiarvoiän osoittautuessa arviolta 52.4:ksi. Hups. Mutta minulla oli ystävä kainalossa ja hymy huulilla. Ja, ja on vieläkin. Ja nyt olen ihan ja aivan sekaisin. Et toutes les arbres recouverte les couleurs magnifiques!

 Reginan uuden levyn ilmestyttyä olen vain panikoinut, kuinka ihmeessä saan sen mahdollisimman nopeasti käsiini. Haluaisin aina tukea pieniä levykauppoja. Kotona on olemassa vain Secondhand-tyyppinen putiikki, joten mahdollisuus, että joku on ostanut upouuden ja uunituoreen (omsnoms♥) Reginan Soita mulle ja päättänyt hankkiutua siitä samantien eroon, on varsin pieni. Reissuja lähimpiin hieman suurempiin kaupunkeihin ei ollut tulossa. Koulu ja vapaa-aika; ystäväni oli käynyt helsingissä ja ostanut pitkään fanittamansa artistin levyn. Ko osoittautui Reginaksi ja reilu kaveri kysyi tahdoinko lainata. Asiat tahtoo järjestyä. Miullakin.  

Entäpä, mitä sitten? Tarkoitukseni olisi vaientaa vinkuvat äänet. Ei tee mieli juhlia. Haluan vain kotiin. Kotiin minä pääsen. Kotiin minä menen. Kadun sitä taas luultavasti. Mutta asiat menivät siihen suuntaan. Unirytminikin huutaa ja minä vastaan. Sataisi ja laittaisin punaisen väriset hait jalkaani. Paistaisi aurinko ja voisin vielä kätkeytyä neuleeseen ulkoilman kirpeydessä. Kirpeyttä rakastan. Sssh.

Nyt odotan enää. Jotain tarvitsen. Vaivihkaa livahdan pois.

L'automne

Niin monta uutta päivää vierähtää ja kuulen sateen sipsutuksen, joka aamu. Varovasti; hyvin varovasti se askeltaa. Sitten kaikki hukkuu alle. 

Yksi toisensa jälkeen seuraamieni blogien merkinnät istahtelevat toistensa päälle uusimpien merkintöjen listalla. Joku kiroaa syksyn ja sen kurjan sateen sinne, mistä se yleensä tuleekin. Luen ja toinen hymyilee syksyn värejä. Iloitsee Hai-saappaiden kirjoa. Kolmas on rakastavinaan, vihaavinaan ja neljäs esittää sarkastisen kommentin ja vastauksen omaan  mietteeseensä. Sitten on niitä, joista on parempi joko unohtaa koko syksy joko siksi, ettei se heitä juurikaan kosketa tai siksi, että kielteinen asia suljetaan pois (tiedostaen tai tidostamatta). Enhän luokittele mutta. Sitten luen yhtä ja samaa blogia; syksysyksysyksysyksysyksy. Syksy.

 

 Hyppy avaruuteen. Jos totta puhutaan niin leikin kotista. Yritän pitää kiinni arjesta. Silti hahmot lapsuuden leikeistä tunkevat mieleeni kuin tuhat sateen peittämää aurinkoa. Niin; eihän sekään ole mahdollista. Paras ystäväni kertoi, että olin aina leikeissämme äiti. Nyt tuntuu, että olen se kakara, joka passitettiin aina kotiarestiin, ja joka lopettaa leikin kesken heti, kun se alkaa käydä epämiellyttäväksi. Tuttua. Silti olen kuitenkin 17 - vuotias, enkä viisi vuotias kakara. Aika muuttaa, ikä muuttaa, vuosi muuttaa; ihan kuin sekunnit, kun mietit livistätkö hammaslääkäriltä vai käännätkö kasvot myrskyn silmään. Valinta kai sekin. Mutta myrskynsilmään: siellähän on rauhallista, tyyntä ja mikä parasta; hiljaista. Ja yksin voisin siellä vain istua. Kyyryssä: kuin mikäkin häkin nurkkaan ahdistettu eläin. Mutta se on salaisuus. Se, että viihdyn hyvin yksin. Olen ristiriidassa tässä asiassa. Haluaisin tietää asioista ja olla mukana. Silti, jos annetaan valintatehtävä olotilojen "sosiaalisessa kanssakäymisessä" ja "hiljaa omiaan miettien" valitsen jälkimmäisen. Ja suutun, kun häviän itselleni. Kun joudun myöntämään, että olen itse se hemmoteltu kakara, joka joutuu arestiin, kun muut leikkivät kotista. En voi päästä tilanteesta muuten kuin lopettamalla leikin ja juoksemalla vanhemman luokse kantelemaan muiden kiusaamisesta. Eikä asia ole niin.

   Voisin herätä hymy kasvoillani. Tuntea makean veden huulillani. Tippuvan veden äänen ja riutuneen kropan. 

 Se vaatii enemmän kuin kotileikin. 
Luultavasti myös enemmän kuin syksyn.

Inkeri.

Watercolor sky

Jatkan.

Kaikkein piinallisinta on odottaa. Miksi odottaa, kun kaiken voi saada nyt heti; tässä ja nyt? Niin. Koska kaikkea ei voi saada heti; tässä ja nyt. Miten odottaa, kun kaikki on vielä niin kaukana? Unohtamalla. Unohtamalla, mitä odottaa. Unohtamalla, että kaikki kurssit jotka valitset, on lopulta käytävä. Unohtamalla, kuinka monta mittaa laitoit kahvinkeittimeen. Kuinka monta siementä kylvit ja unohdit kastella. Montako kenkäparia ohitit ennen kuin tajusit, etteivät kenkäsi löydy täältä.

En sanoisi, että on lainkaan tavatonta, ettei löydä kenkiään nelikerroksisesta koulustaan. Ei kai sentään; oudompiakin asioita tapahtuu ja katoaa. Kuten yksi Pikku Myy -muki. Kuten yhdet tanssihousut. Kuten yksi mieli ennen heräämistä. Kuten Reginan kappale, joka koko viime viikon soi päässä kuin riivatulla. En voisi väittää, etteivätkö kenkänikin olisi voineet päättää jättää minua pulaan juuri, kun ulkona sataa.

 Ilokseni totean, etteivät kenkäni koskaan kadonneetkaan. Olin vain unohtanut, mitkä kengät olin aamulla jalkaani vetänyt.

Salaa olen toivonut, tuntenut ja päättänyt olla hiljaa. Liikuin ja oikea pohkeeni jätti toimimasta.  

Mushroomroom

Pitkähkö elefanttimarssi on takana. Voisin tarkoittaa, vaikka tätä koulun aloittamisrutiinia. Tai kahdeksan vuoden tauon jälkeistä palaamista peilisaliin; balettitunneille. Tai levottomuutta ja samalla sitä rauhaa, jonka keskelle tunnun jämähtäneeni. Keskelle maailman suloisinta nutturaa, jonka ystäväni painoi tänään päähäni. Ja piilorastan alkua.

 Pitkästä aikaa hengähdän. Ainakin  loputtoman pitkälle ajalle tuntuvat nyt nuo vajaat kolme viikkoa, jotka lukion toisella olen nyt viettänyt. Olen yksin. Samalla olen kaiken keskellä. Keskipisteessä. Kiehumispisteessä. Voisin huutaa kaiken mahdollisen pois. Filosofian etutehtävät, kupen värikokeilut, ranskan kieliopin. Ja ne hetket, kun en kuule ja minulle joudutaan toistamaan asiat viiteen kertaan. Hetket, kun puren kynteni. Hetket kun sade kastelee minut viimeisillä metreillä ennen koulun ovea, vaikka käytänkin sateenvarjoa. Tuoksutan sieniä. Tulee syksy. On syksy. Siitä kielivät yhä vain kellertyvät vihreät pinnat asuntoni ikkunasta. Kuollut impeeriumi. Impeeriumin vastaisku. Voinhan käyttää baskeria.  

Olen hyppinyt hameessa. Mustissa sukkahousuissa. Tummansinisessä jättineuleessani. Aurinkolintu kaulassa. Vähemmän jotain. Yhä enemmän goottilaisen kirkon katolla; keskiajan lasilla. 

Viime viikonloppuna veljeni muutti Joensuuhun. Samalla pääsin pistäytymään ihanilla Levy-Eskoilla. Muistin nähneeni viime käynnilläni Björkiä. Muistin oikein. Björkin Debutin lisäksi ajatuksissani oli pyörinyt Regina. Päätin olla omalla mittakaavallani spontaani ja mukaan lähti Oi, miten suuria voimia! En voisi olla tyytyväisempi. Ja pian molemmilta artisteilta tulee uudet albumit! Kovin innoissani siitä, joulusta, syksystä ja saippuakuplista.

Kiitos. Inkeri.

Behind the Scenes

Minut ja sillan erottaa vain tyhmä muoviaitakyhäys. Mokoma. Vakavissani mietin kahteen otteeseen noiden kymmenen sekunnin aikana kiipeäväni moisen yli ja juoksevani sillan toiselle puolelle. Ystävällinen kyltti näyttää minulle kuitenkin toisen tien vesialueen toiselle puolelle. Mieleni tekisi kirota. Niin teen; hiljaa ja yksikseni. 

Muutin lauantaina. Kävin yhdenhengen seikkailulla. Heiluin sunnuntaina. Näin ystäviäni ja tutustuin. Puin afron päähäni. Maanantaina olen. Herään kouluun, kuljen kouluun, otan takapakkia ja suunnistan opolle. Helpottavaa on se, ettei tarvitse olla se uusi ja tietämätön. Haastavinta on olla.

 

Ja vietin omat pienet lomalopettajaiset lauantai-iltana. Ja menin Sulosaareen. Hymyilinkin.

Miten lie; mitä tulee, kun jatkan. Menenkö sinne minne menin. Käykö kuten kävi. Haluaisin olla iloinen. Leikkiä jotain sinnepäin ja nauraa.

Vieressäni nauretaan. Ympärillä huudetaan. Naamoja. Kasvoja. Tarkentamattomia korvanlehtiä.

Paperwork

 

Tahtoisin karata. Huutaa apua. Antaa olla ja nähdä kadonneet sivut. 

Minne katosi päivät? Minne katosi hetki.

Help the drowning one

 Herään useasti yöllä ja mietin, olenko oikeastaan nukkunutkaan. Ajatukset pyörii häkkyränä päässä. Virtaa tuntuu riittävän tusinalle asioita keskellä yötä. Olen pettynyt. Kalvaahan se, ettei ole päässyt tavoitteisiinsa määräajan umpeutuessa. Itseänikin pelottaa, että tavoitteet eivät täyty. Perfektionistinen luonteeni ei tunne sääliä missään asiassa. Pitäisi pystyä, osata, tietää, taitaa, haluta, viitsiä, jaksaa ja antaa itsestään 110% jokaisessa asiassa, jotta elämä tuntuisi luistavan ja jotta elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. Ja, jotta saisin sen tyydytyksen, että kaikki on mennyt mallikkaasti ja olen onnistunut jossain kaiken on oltava kaikin puolin täydellistä. On onnistuttava minun itseni takia ja vain itsensä onnistumisen takia. Se ei ole hyvä.

No eli; pitäisi lukea ranskaa, tehdä portfoliotehtävä sovellettuun, tehdä sovelletun portfoliota, valmistautua henkisesti, valmistautua muuttamaan, maalata loppuun, lukea ja sivistää. Ehkä se tästä. Kyllä se tästä. Vaikka unirytmin palauttaminen ei aivan noudattanut kaavaa, sain edistettyä muita osa-alueita. Luin. Opin hieman toisesta maailmansodasta ja jatkoin englannintaitamisella. Lumous ja Dear John. Lisäksi, ennen surkeita yrityksiäni nukkua ja palauttaa kehoani niin sanottuun talviaikaan, maalasin loppuun serkkuni rippilahjan.

Haluan innostua.

Flying A Kite

  

 

Koska olen iloinen. 

Rolling in the Deep

Otimme äkkilähdön. Iisalmi piti meitä hyvänään kolme yötä.

  Arvaa, mitä äsken tein. Lähdin rullaluistelemaan. Oli kuin kolmas maailmansota olisi ollut aluillaan toisella puolella kaupunkia. Niimpä annoin tien viedä minua; niin kuin vuosi sitten jääkin minua vei. Harmaat pilvet kellastuivat vähitellen yhä vain keltaisemmiksi: kuin lehdet ruskan aikaan. Lopulta katseeni tavoittaa auringon. Keltainen valo on kaikkialla. Ruohokin on vihreämpi kuin koskaan. Asfaltti viettää suoralle. Tunnen pisaroita. Yhden ja toisen. Sitten monta yhtä aikaa. Suljen silmäni ja hidastan vauhtia. Katson vasemmalle risteyksessä ja näen toisen maailman. Kirkkaan sininen taivas pilkottaa lumen takaa. Niin; pilvet ovat kuin lunta. Ne ovat Cumuluksia, kumpupilviä. Yritän etsiä värien rajaa, mutta harmaus peittää sen. Vesivärit liukenevat toisiinsa. Kaikkialla on niin paljon värejä, että vasta nyt tajuan, kuinka on alkanut sataa tiheämmin. Käännyn takaisin. Sade hellittää ja käännyn vielä jatkamaan matkaani. Sade kostaa ja kastelee minut aluksi pilkulliseksi. Hymyilen. Aurinkoa vasten näen kesäsateen tiheän verhon. Hymyilen lisää. Alan olla jo läpimärkä. Hitaasti rullaan tietä takaisinpäin; kohti kotia. Näen taas sineyden. Sen yli yltää kaari. Sateenkaari. Kokonainen. Kotipihassa jään seisomaan sateeseen. Suoraan saunaan. Hymyilen.

Huomenna iltamat ja yökyläilyt meillä. Pelottaa, sillä on luvassa syömistä Iisalmen syömisen perään. Pelottaa. En halua enää lihoa. Ei se mitään. Toivon, että löydän iloa pimeän tuntinakin. Ja unikoita ilman Espanjan luonnonsuojelupuistoja.

White night

Hedelmät. 

 katsoin rantaa kun laiva lipui ohi

 huijasin varjoa, kun olit vielä sängyssäsi voimattomana eilisen illan jäljiltä

 päätin olla vastaamatta huutoihisi laidan yli

Rautatieasemalla annan olla

 kurkotan valkoista helmaasi ja puristan kaistaleen nyrkkiini

 olet edessäni hetkessä 

 olen jälleen epävarma

 kuten silloin hypätessäni yli laidan

 tiesin etten kuolisi, vaikka kuinka sitä olisin toivonut

 olin jo tottunut huonoon onneen 

 jälleen minut pelastettiin

Laulut soivat taustalla

 näen suutelevia pareja ympärilläni

 ahdistus

 kuten silloin, kun vannoin etten syö enää keksejä ja valehtelin

Palaminen 

 rajaan silmäni mustalla, jotta päivä voisi ne taas sotkea

 se tuntuu tuhoavan minut ja taas valehtelen

Sumua ja muussia yhtä kaikki

  punaiset hiukset luiskahtavat silmieni editse, kuin mikäkin

  laulu kantautuu varjojen ja meren ulottumattomiin

  olet mahtava 

 hetken ajattelen jotain muuta kuin valoa sun kasvoillas

 hetken voin elää hetkessä

Juon nälkääni

 olen taas pohjalla

 ja löydän kuolleita meritähtiä.

I'm going to laugh before sunset

Ilman sitä, sen kanssa ja sen vieressä.  

Jälleen sinä tervehdit minua. Kylmine kameroinesi nautit, kun uskaltaudun portaita yksi kerrallaan alas päin. Hitaasti silmäni sulkeutuvat. Puristan olematonta kaidetta kämmeneni alla. Vajoan hitaasti istumaan edelliselle askelmalle. Räväytän silmäni auki.

Tuijotan suoraan jäiseen hahmoosi. Asentosi on levollinen. Tunnut nauttivan - pidän sitä hyväksyttävänä. Jään odottamaan hetkeä, kun näen edessäni sen Lontoon, joka minulta viimeksi jäi kesken, kun tulin tajuihini.

 Kaivat taskustasi aseen. Jokin poliisin virka-ase kai - mikä muukaan? Osoitat tietysti minua. Kohautan olemattomasti olkiani ja toivon päätyväni Kaapelitehtaan pihalle. Nyt olisi oikea hetki kertoa, miksi. Mutta mitäpä sinä selittämään, kun olet jo päättäny riistää kaiken. Olin jo odottanutkin milloin onnellisuus päästäisi minut otteestaan. Kauan ehdinkin rimpuilla. 

Hienosti ammuttu. Riuhtaisen syövän rinnastani ja roikotan sitä epämuodostumaa välissämme. Olet kuin riivattu. Hakkaat pääsi kaiteeseen ja kaadut lattialle räsynuken lailla. Olet varmaan tämänkin kirjoittanut käsikirjoitukseesi. Olet aina rakastanut draaman poikasia. Syöpä roikkuu kuolleiden sormieni välistä. Epämuodostuma. Pelkään, että se vie hengen. Tungen sen takaisin ja halvaannuttava kipu kivistää käsiäni. Se on syöpä. Niin kaikki sanovat. Sen on määrä tappaa; tavalla tai toisella. 

Siinä vain hymyilet. Ja hymyilet sateenkaaren toiselle puolelle.

Kaikille, jotka taistelevat syövän kanssa. Kaikille, jotka ovat syövän selättäneet. Kaikille, jotka sen näkevät arkipäivässään ja joiden läheisiä se on koitellut. Niille, jotka ovat selviytyjiä, jokapäiväisessä elämässään.

Uncertainity guaranteed

Poukamammme on hiljainen.

Eilen sain erään taulun valmiiksi, jonka olin aloittanut jo aikoja sitten. Tausta oli ollut valmiina ties miten pitkään ja otin sen ihan huvikseni mukaan mökille. En tosissani uskonut, että se edistyisi yhtään minnekkään. Tässä sitä nyt silti ollaan; yksi taulu lisää nököttämässä pöydän seinustaa vasten. Valmiina ollut taustakin sai aivan uuden ulkoasun. Lopputulokseen olen tyytyväisempi kuin pitkään aikaan. Toisaalta taas; en muista milloin viimeksi olisin kangaspohjalle maalannut. Koulu on vienyt mehut ja se, mitä joskus jossain välissä olen saanut aikaiseksi ei ole juurikaan maalausintoani pönkittänyt. Joten olen saanut taas pienen otteen siitä, mikä minua opinahjooni puolitoistavuotta sitten ajoi ja, mikä minut on niin useasti auttanut parempaan oloon. Toivon, että tämä ei ollut vain sattumaa. Tahdon jatkaa, sillä muistin jälleen, miksi rakastan tätä kaikkea. Nyt työn alla on uusi kangaspohja, mikä hieman pelottaa. En tiedä, mitä pitäisi tehdä: "takoa kun rauta on kuumaa" vai "lopettaa hyvän sään aikaan". Jospa sittenkin "yrittänyttä ei laiteta".

  Mitä taas tulee muuhun elämään? Kaksi viikkoa Ruisrockiin ja jännittää. En ole koskaan ollut minkään artistin keikalla. Ja nyt olen menossa kolmeksi päiväksi festareille toiselle puolelle Suomea! Ainakin toiselta puolelta se tuntuu. Hurjuuksien hurjuus ja jälleen on aika päästää irti.  

  

  Sälekaihtimet raottavat auringolle tien huoneeni lattialle. Siinä se nyt makaa kuin mikäkin suuri tekijä. Oma suuri kesän tekijäni. Tervetuloa.

Flower shower

 Ostin teetä. Löysin kotikaupungistani luomukaupan, joka on ihaninta, mitä pitkään aikaan täällä on tapahunut. Pieni putiikki aukesi vanhaan keskustaan, mikä hieman pelottaa kaupan kannattavuuden kannalta. Toivon, että juuri se houkuttaa ihmiset laajentamaan toimintaansa Kauppakadun ulkopuolelle. Huh. 

  Saattaa olla aikaa, kun jotain kiinnostavaa olen kirjoittanut. Saattaa myös olla, ettei inspiraationi kirjoittaa ole ollut pitkilleen näin suuri, ja silti tulos taitaa olla sama kuin aiemminkin, mitä en pidä kovinkaan suotavana kenenkään kannalta. Pitäisi lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin. Pätee monen luovan alan saralla kuin ihan tavallisessa elämässäkin (vaikka minulla nämä kaksi asiaa kulkevat rintarinnan ja puoliksi sulautuneina toisiinsa). Joten ehkä minunkin pitäisi pitää suuni kiinni, kun mielipidettäni ei tosiaankaan kaivata. Silti haluan aina kertoa. Vaikka vain siksi, jotta minunkin astianpesukoneeni toimisi. Jotta voisin taas tyhjentää se kaikesta roskasta. Sitäkin kertyy.

Hyppäsin hunajapuskaan. Hauskinta oli vain kellua tuntemattomassa maailmassa. Lähdin seuraamaan perhosen toukkien marssia kohti vartta ja lehden tyveä. Valtavat pommit tipahtelivat ja järisyttivät lehtien pintoja. Tunsin kastuvani ja kohta kelluin taivaalla saippuakuplan sisässä. Voi, kuinka näytittekään pieniltä! Vilkutin, muttette huomanneet. Olin olemattoman pieni. Samassa muistin jättäneeni astianpesukoneen pitkälle ohjelmalle. Sisällä oli vain yksi haarukka ja kattilan kansi. Ehkä ote oli livennyt, kun aavikon kuumuus oli yllättänyt minutkin. Niin kauheaa kuin se lopulta olikin; maahan oli tullut aavikko. Aito. Siinä määrin, että kuivuus oli tappava. Mutta ei kylmää merivirtaa lähelläkään. Hassua. Ja silti se vain jökötti siinä. Takapihallani oli kukoistanut viisi samettiruusua ja yrttipenkki. Nyt astuin kuumottavaan hiekkaan. Tunsin uppoavani ja havahduin yhä uudestaan ja uudestaan saippuakuplan sisästä saippuaa silmissäni. Saippuaahan se oli. Silmäni vuosivat kuin minkäkin kissa-allergigon. Taas sitä mentiin. Silmäni vuosivat kunnes en voinut pidättää itkua. Käperryin aavikon hiekan alle. Kylmyys alkoi kalvaa kehoani. Saippuakupla puhkesi. Mätkähdin kyljelleni kukkapenkin päälle. Ehkä itkin jälleen. Mieti nyt; tuhoat perhosen toukkien elämän ennen kuin ne ovat päässeet edes murrosikään. Niinhän käy kaikkialla maailmassa - tässä vaiheessa kadotin sormustimeni - kun pommit putoavat taivaalta kuin sadepisarat (tai keskenkasvuiset aikuista leikkivät) konsanaan ja viattomia jää alle. Lapsiakin. Oikeudenmukaista kuten koko maailma. Ja turhaa kuten saippuakuplat. Silti kaikki on ja saippuakupliakin on niin ihanaa puhaltaa, vaikka niiden sesonki onkin jo ohi. Lupaan, etten enää kaadu perhosentoukkien päälle. Lupaan hymyillä ensi kerralla, kun sataa. Enkä kysy, miksi kun seuraavan kerran näen unta sodasta. Teen plién ja hyppään toiselle puolelle todellisuutta.  

Ehkä on aika lopettaa. Yllättyä kirjekuoresta pöydällä. Löytää valkoinen pipo kirjopyykin seasta.