sunnuntai 17. joulukuuta 2017

17.12. aatoksia


 Otin tukea aamun lisäksi iltapäivästä. Omatuntoni, kadotin samalla silmäni. Kadotin harmauden, vihreyden ja vehreyden. Puolen tienoilla, kahvin saartaman jalat eivät mahdu syliini. Opitko vasta hymyilemään, sinuttelenko sinua.
 



Viimeiset läsnäolot oltu. On tosi raskasta mennä, mutta en kestä kotonakaan. Matkustan taas pian Varkauteen. Siellä on kuulema paljon lunta, jäistä, kylmää. Veljieni hupparit lähtevät mukaani. Hankin myös yhden oman. Vuoteni on tuonut ne tullessaan, erona siis edeltävään aikaan. Ne ovat osa häpeääni, josta itsestään pidän monologeja ajatuksiini. Hupparihäpeä. Mutta samalla: eipä sinänsä kiinnosta.

Pidin pienen fangirl-hetken, kun bongasin, että Ruka Prideen on tulossa Daniela Sea Gunn Lundemon kanssa, tätä ei tainnut kukaan ymmärtää. Ja koin jonkinlaisen yhteyskokemuksen Juho Karjalaisen grafiikkateosten kanssa (Galleria Joella). Jo aiemmin syksyllä sudet vain tulivat luokseni. Ja juuri edellisenä iltana joutsenet melkein lensivät. 

Kahdet pikkujoulut. Paljon mieltä ravisuttavia hetkiä. 

 Kalenterikäytännöissä en suostu vertaamaan enää kehenkään, ainakaan niin, että tuntisin epäonnistuneisuutta jostain sellaisesta. Sain aikaiseksi spontaanisti pestä pyykkiä. Liukastelin aamuauringossa. Kuudenkympin pyykit jäivät vielä.


lauantai 9. joulukuuta 2017

through her hair




Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne. 
 

maanantai 6. marraskuuta 2017

bogs (I)















kun ei oikeastaan putoa
solujen muodottomuus venyy
tänään taas pidemmälle
ajatella, ne saattavat lähteä vain kävelemään
pyörä saattaa kaatua haihtuessani
minä en tosin haihdu, solut palavat, minä lähden
kuin nopeutettu ruostuminen
pintyn, vaikka avaisi ikkunat ja röörit ja asentaisi modernit
pyörä saattaa osua autoihin ja joku joutuu sen maksamaan




perjantai 27. lokakuuta 2017

demolish


Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 
 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.


Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.






maanantai 9. lokakuuta 2017



vaimea olen minä. vaimea huuto, suuri.



vaikea olet sinä, joka heijastut. suora, monimutkainen. suuri. metsästyksestä tulee pitkä. en tahtoisi puutua, en tahtoisi olla. mutta minä olen. suuri. ja sinä.

huokaava hopea. takertuva, jonka reunat ovat tunnistamatta. keksin sinut.

maanantai 25. syyskuuta 2017

-

silloin, kun muutin parvelle, sille ihmeellisesti meille, minulle, lopulta hankitulle upouudelle ja kauniille parvelle, olin kai tarpeeksi vanha. aloin itkemään seinään, lopulta aloin tajuamaan myös, miten saattoi olla hiljaa. joskus ei tietenkään tarvinnut, eivät ne kuulisi. minä olisin kaukana. voiko aikaa ennen heräämistä kutsua elämäksi. voiko ala-astetta kutsua elämäksi. hengitinkö, itkinkö sittenkin vain, tai yläasteella. enkä edes ole muistanut. mutta ehkä herään joskus. olen muuttunut samaksi. olen muttunut. oli niin kaukana itsestään. tai sitten oli juuri se itse, se mikä on; paha. 

aloin itkemään ja se oli todella tavallista. tuttua jo entuudestaan. joskus minulta vietiin se ja olin tavallaan onnellinen. minusta tuli myös vähäsen lohduttaja. vähäsen vain. se, joka näyttää että suree saanee lohduttajan. toivon niin. mutta sain sen tietysti pitää rauhassa sitten taas. minä, päivät, kirjat, monet pehmolelut, hiljaa supistut leikit.

suru vei minut. se teki melankoliaa, se teki sairautta, se teki minua mennessään. syrjään se siirsi hiukseni, kun vastasi lopulta suudelmaan. siitä tuli, ja minusta tuli, palmikoituja rantoja. ja niistä tuli. sinetteihin kietoutuneet törmät olivat kuin loputon kunniaväylä. viimeinen arvokkuus, sellainen, mitä hautajaisilla tavoitellaan. kerron, miten öisin ne reunustivat. mutten minä kuulu, en ole muuta kuin ääntä, en ole sen käyttäjä, en ole kertoja.

silloin surtiin itseä. hänellä ei ole näiden mustien pukujen ja ällöttävien vaihtamattomien nenäliinojen kanssa mitään tekemistä. suremme itseämme.

kohti samaa seinää. lopulta on vain pakko. se suutelee taas takaisin, upottaa kieltään syvemmälle, jotta voisin tuntea taas sen avuttomuuden. lapsena, lapsena. tukehtua.
televisio kuuluu kovempaa, en jaksa huutaa, minut otetaan vähemmän tosissaan, vaikka käymme yhteisymmärryksessä keskustelua hautauksesta äitini ja isäni kanssa. ja onhan veljeni, olen vienyt jo tarpeeksi. läheltämme ei ole kuollut lähiaikoina, siinä vain keskustelemme ja olemme hämmentävän yhtä mieltä. taidan rauhoittua.

mutta illalla olen yksin. he ovat muuta. hän menee töihin, hänkin kai, hän ei. se on käänteinen, se yksi viimeinen, viimeinen ovenavaus on kuin käänteinen.

olen yhtä dramaattinen ja kerron siitä sinulle. kuvitelmani, valheeni, rakkauteni, minä, sinä.  

perjantai 1. syyskuuta 2017
















sustakin kyllä näkee
ja musta on tullut pelkuri
niiden kuuluu seurata toisiaan



sinä kuiskaat ihan rauhassa, miten sinä. miten minä. käsivartesi hipoo minun käsivarttani. mieleeni tulee isänpäivä, jolloin oltiin lähekkäin, ja minua ahdisti. en ole kertonut siitä itselleni. en tajunnut ottaa sitä ylös, sillä se ei ollut tavallaan mitään uutta. en tiedä, onko siinä välillä vieläkään. onko siinä kerrottavaa, onko siinä. en tahdo, että minä. mutta entä me. olen kaikki otsikot, ja ne voi lukea niistä. kaikki tarinat on kerrottu, nyt niille on annettu vain kasvot. karkaanko, olenko fiksu, etkä sinä voi ymmärtää. onko se väärin, olen.
humisen. ole luonani, vielä hetki. unohda sinä ensin, jotta minun ei tarvitse tai jotta minä muistaisin.


Peaches, Atomic Blonde, Manifesto, Francesca Woodman, Aalto, Doisneau
ruisleipää, sushia (te jotka veitte nenäni edestä kaikki tofut!), hyydykekakkua, jätskiä; kaikkia näitä pitkästä aikaa.