perjantai 1. syyskuuta 2017
















sustakin kyllä näkee
ja musta on tullut pelkuri
niiden kuuluu seurata toisiaan



sinä kuiskaat ihan rauhassa, miten sinä. miten minä. käsivartesi hipoo minun käsivarttani. mieleeni tulee isänpäivä, jolloin oltiin lähekkäin, ja minua ahdisti. en ole kertonut siitä itselleni. en tajunnut ottaa sitä ylös, sillä se ei ollut tavallaan mitään uutta. en tiedä, onko siinä välillä vieläkään. onko siinä kerrottavaa, onko siinä. en tahdo, että minä. mutta entä me. olen kaikki otsikot, ja ne voi lukea niistä. kaikki tarinat on kerrottu, nyt niille on annettu vain kasvot. karkaanko, olenko fiksu, etkä sinä voi ymmärtää. onko se väärin, olen.
humisen. ole luonani, vielä hetki. unohda sinä ensin, jotta minun ei tarvitse tai jotta minä muistaisin.


Peaches, Atomic Blonde, Manifesto, Francesca Woodman, Aalto, Doisneau
ruisleipää, sushia (te jotka veitte nenäni edestä kaikki tofut!), hyydykekakkua, jätskiä; kaikkia näitä pitkästä aikaa.



tiistai 29. elokuuta 2017

pictures got broken





istun alas ja menee pitkään, tai ei, kun kuulen kaiken
kuulen ja huomaan hymyileväni joillekin, jollekin
tekee mieli jotain, ja ahmin niin paljon kuin vain suinkin ehdin
ennen kuin on mentävä toisenlaiseen, on mentävä


palan hiljaa paikallani,
 huomaanko sitä?

sen värin välittömästi hallitsemani vertikaalisuuntaisen seinän viereen
sen värin, sen naamioidun vaivattomuuden
 samanlaisia käännöksiä, vaikken erota oikeastaan, mikä olikaan
lattia, rappukäytävä tai kuuntelija
tai sitten en mitään

siksi

en laita mitään ylös
pelkään että sekin täyttyy, sitten olen vain täynnä



torstai 17. elokuuta 2017

spinning around in white water


spinning around in white water







 kahvia on. 
vakavista ilmeistä huolimatta tosiaan.
heräsin tänään seitsemältä, siitä asti Radio Helsinki. pohdin samat kehät, mutta sentään olen hereillä. armollinen maailma pitää auringon vielä visusti peitteiden takana. turvassa. tänäänkin pitäisi jaksaa. 

sillä, vaikka miten siniset silmät ihmisellä fyysisesti on ollut aina, en ole löytänyt niitä. olen turhaa koettanut rakentaa niiden kerroksia, olen aina yhtä pinnalla. enkä oikeastaan tiedä mitä pitäisi tehdä. musta tuntuu, että tapahtuu muuttoa. vois kirjottaa päiväkirjaa, varmaan pelottaa, mitä siitä seuraa.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

over again



piti mennä jo nukkumaan. oon kehittänyt itselleni kahdeksan aamut ja viimeistään puolen yön kanssa saapuvan unen. se on tuntunut paremmalta kuin muistin. tai muistinko, en ole aivan varma.

mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa, enhän tehnyt niin kuin suunnittelin. olen pettynyt, mutta ei voi murehtia loputtomiin. maalasin kuitenkin suhteellisen antaumuksella, pitää matkustaa kotiin vielä, tuntuu että se jäi siltikin kesken. ja niin sen kuuluu mennäkin. 

ennen, flow ja jälkeen. voisihan muotoilla monesti ja kääntää koukeroiksi, mutta kai silti haen vain samaa. ja ne olivat; ihania hetkiä. jos ne eivät olisi samoin olleet kuluttavia, liikuttavia, ei tietenkään olisi sama. tiedostan miten kuormitun, mutta sitten taas selviän. olen jälleen syönyt ja kaikki on ehkä järjestynyt hetkeksi.

kadotin juomapulloni mystisesti. ostin kympillä haaleanpunaista. että sellaista vain tänne.

maanantai 14. elokuuta 2017

onko lupa



(ennen tätä)

kesäpäivät ovat kuluneet toistaiseksi pitkälle kotitkotona. riitoja, välillä pystyn, usein suljen. 

hetket ovat etukäteen hämärtyneet ja aamuneljän herätykset kuuluvat etäisinä ja epätodellisina. ehkei ole olemassa epätodellisempaa hetkeä. se ei ole mitään, enkä voi lisätä sen olevan kaikki. tumma, häviävien tuoksujen suojelema, josta olen nähnyt paljon painajaisia siitä lähtien. ja ne, jotka ovat todellista, jos niin voi sanoa.  

 sälekaihtimet sulkevat hämärään ja pelkään herätä.

 joihin kerääntyvät kyyneleet. 
pidättelemätön, paino.

 kokoan hetken itseäni niille. mietin miten samaistuttavia ne ovat. minusta ei tule niitä, ne. niin kuin muka olisin jotain muuta, vaikka millä hetkellä hyvänsä olen.

torstai 13. heinäkuuta 2017

who you were




hävitän sinut usein ja käännyn
kauas
silloin olet kaikkea muuta kuin ääriviivat
ja sävytön
luulevat tietävänsä, miltä naurusi kuulostaa
ja tietysti
tietävät luulevansa mitä se on







maanantai 10. heinäkuuta 2017

tai unia

käväistiin Turussa, jotta Pride-vierailu helpottuisi.
ahdistava kuun loppu. mutta elämme aluille.
sain itseni kävelemään keskustaan, olin tarpeettoman ylpeä siitä. 

raskaiden puiden tähdittämät tiheiköt ja jäätelösulasormiset lapset.

hyvin vähän jäljellä sisällä, on paljon epätasaista ja näkymätöntä kaikille
se tekee kaikesta kauniimpaa.
lämmöstä tulee puhaltavaa ja se asettaa mielentilani hädintuskin poikittain
silloin selviää.