torstai 17. elokuuta 2017

spinning around in white water


spinning around in white water







 kahvia on. 
vakavista ilmeistä huolimatta tosiaan.
heräsin tänään seitsemältä, siitä asti Radio Helsinki. pohdin samat kehät, mutta sentään olen hereillä. armollinen maailma pitää auringon vielä visusti peitteiden takana. turvassa. tänäänkin pitäisi jaksaa. 

sillä, vaikka miten siniset silmät ihmisellä fyysisesti on ollut aina, en ole löytänyt niitä. olen turhaa koettanut rakentaa niiden kerroksia, olen aina yhtä pinnalla. enkä oikeastaan tiedä mitä pitäisi tehdä. musta tuntuu, että tapahtuu muuttoa. vois kirjottaa päiväkirjaa, varmaan pelottaa, mitä siitä seuraa.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

over again



piti mennä jo nukkumaan. oon kehittänyt itselleni kahdeksan aamut ja viimeistään puolen yön kanssa saapuvan unen. se on tuntunut paremmalta kuin muistin. tai muistinko, en ole aivan varma.

mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa, enhän tehnyt niin kuin suunnittelin. olen pettynyt, mutta ei voi murehtia loputtomiin. maalasin kuitenkin suhteellisen antaumuksella, pitää matkustaa kotiin vielä, tuntuu että se jäi siltikin kesken. ja niin sen kuuluu mennäkin. 

ennen, flow ja jälkeen. voisihan muotoilla monesti ja kääntää koukeroiksi, mutta kai silti haen vain samaa. ja ne olivat; ihania hetkiä. jos ne eivät olisi samoin olleet kuluttavia, liikuttavia, ei tietenkään olisi sama. tiedostan miten kuormitun, mutta sitten taas selviän. olen jälleen syönyt ja kaikki on ehkä järjestynyt hetkeksi.

kadotin juomapulloni mystisesti. ostin kympillä haaleanpunaista. että sellaista vain tänne.

maanantai 14. elokuuta 2017

onko lupa



(ennen tätä)

kesäpäivät ovat kuluneet toistaiseksi pitkälle kotitkotona. riitoja, välillä pystyn, usein suljen. 

hetket ovat etukäteen hämärtyneet ja aamuneljän herätykset kuuluvat etäisinä ja epätodellisina. ehkei ole olemassa epätodellisempaa hetkeä. se ei ole mitään, enkä voi lisätä sen olevan kaikki. tumma, häviävien tuoksujen suojelema, josta olen nähnyt paljon painajaisia siitä lähtien. ja ne, jotka ovat todellista, jos niin voi sanoa.  

 sälekaihtimet sulkevat hämärään ja pelkään herätä.

 joihin kerääntyvät kyyneleet. 
pidättelemätön, paino.

 kokoan hetken itseäni niille. mietin miten samaistuttavia ne ovat. minusta ei tule niitä, ne. niin kuin muka olisin jotain muuta, vaikka millä hetkellä hyvänsä olen.

torstai 13. heinäkuuta 2017

who you were




hävitän sinut usein ja käännyn
kauas
silloin olet kaikkea muuta kuin ääriviivat
ja sävytön
luulevat tietävänsä, miltä naurusi kuulostaa
ja tietysti
tietävät luulevansa mitä se on







maanantai 10. heinäkuuta 2017

tai unia

käväistiin Turussa, jotta Pride-vierailu helpottuisi.
ahdistava kuun loppu. mutta elämme aluille.
sain itseni kävelemään keskustaan, olin tarpeettoman ylpeä siitä. 

raskaiden puiden tähdittämät tiheiköt ja jäätelösulasormiset lapset.

hyvin vähän jäljellä sisällä, on paljon epätasaista ja näkymätöntä kaikille
se tekee kaikesta kauniimpaa.
lämmöstä tulee puhaltavaa ja se asettaa mielentilani hädintuskin poikittain
silloin selviää. 



maanantai 19. kesäkuuta 2017

tell you how



mutta hyppysellinen toivoa ei voi olla kuvitelmaani, ainakaan täysin. joskus asioita on tapahduttava ilman yrittämistä, jotta voisi nousta toistekin sängystä aamuksi luettaviin tunteihin. minun aamulenkkini kulkee käytävää kohti haitariovea, laminaatilta korkille.  

aurinko polttaa ja paljastaa. 

Twin Peaks -fanit egoilevat joko sillä, etteivät ne, jotka eivät piittaa uusista jaksoista ole oikeita faneja; tai sillä, että katsovat aitoa ja alkuperäistä Twin Peaksia. olen odottanut kohtaamista akun kanssa niin, että katsottaisiin yhdessä. olen todella herkkähermoinen katsomaan yksin. sen sijaan olen katsonut The Tribea ja tehnyt muuta yhteiskunnallisesti turhaa. 

mutta itselleni tärkeänä vietin määrittelemättömän pituisen ajan kalliolla. kuulokkeet auttoivat, tuulen vire auttoi. olin niin surullinen, enkä edes osannut määrittää miksi. mutta kaikki oli aika täydellistä. se suru ei ollut ahdistus, vaan jotain aika puhdasta. wannabeindieakustisen session ja teinipopbändin sanelema todellisuus. se tuntui silloin paremmalta kuin mikään aikoihin. sillä jokin rauha.

sellaiset kohdat taipuvat väleiksi. enemmän valoa ohitseni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet




valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.